sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Atte Arvostaa: The Punisher (Kausi 1)

Netflixin Marvel-sarjoilla on mennyt hieman huonosti viime aikoina. Iron Fist onnistui sössimään kaiken mielenkiintoisen tästä hahmosta ja tämän maailmasta, ja Defenders oli epätasainen paketti joka ei onnistunut olemaan Avengers omalle mini-universumilleen. Punisher on ensimmäinen sarja tämän jälkeen, joten sillä oli hieman kyseenalainen vastuu todistaa, että Netflixin Marvel-sarjat eivät ole menettäneet teräänsä lopullisesti.

...

Koska Jessica Jones taas jatkukaan?

The Punisher (Kausi 1)



Sarja: Frank Castle (Jon Bernthal) on metsästänyt hänen perheensä kuolemaan syyllisten jengien jäsenet viimeiseen mieheen asti. Menneisyyden haamut palaavat kuitenkin kummittelemaan, kun Castle ajautuu mukaan sotarikosten vyyhtiin, johon liittyy ex-NSA-hakkeri Micro (Ebon Moss-Bachrach), Castlen vanhan sotilastoveri Billy Russo (Ben Barnes) sekä Kotimaan turvallisuusviraston agentti Dina Madani (Amber Rose Revah). Kukaan ei selviä tästä ilman arpia. 



Okei, okei. The Punisher ei ole huono sarja. Se on aivan liian kunnianhimoinen ja outo ollakseen huono. Sarjan luoja Steve Lighfoot omaa selkeästi vision sarjan suhteen, eikä lainkaan pelännyt mennä poliittiseksi hahmon kanssa. Harmi vaan että hän ei uskaltanut keskittyä mihinkään täysillä, ja nämä poliittiset teemat jäävät pintapuolisiksi. The Punisher on aivan liian pitkä ja hieman sekava sarja, joka on kuitenkin erittäin hyvin kuvattu, näyttelijätyö on erinomaista ja loppua kohden mentäessä alkaa hommat rullaamaan oikealla tahdilla. Ja kun sanon että sarja on pitkä, sitä se on. Juonella kestää kauan lähteä kulkemaan mihinkään suuntaan, ja kohta jossa Frank alkaa tekemään jotain asian eteen tulee kovin myöhään. 13 jaksoa on pitkä tilaus, ja se alkaa tuntua puuduttavalta Frankin nähdessä painajaisen perheensä kuolemasta viidennen kerran. Ja jos ajattelit The Punisherin olevan gangstereiden ampumista, poliiseilta pakoilua ja vigilantismin moraalista pohdiskelua, olet väärässä. 



Bernthal on yhä todella hyvä Tuomarin roolissa. Olin oikeassa siinä, että Tuomarin karmivuus karisisi pois kun häntä näytettäisiin enemmän, mutta yllätyin siitä kuinka paljon huumoria Tuomarista uskallettiin repiä sarjan aikana. Bernthal on hyvä normaaleissa arkijutuissa, antaen selkeän kuvan ihan tavallisesti miehestä jonka normaalin elämän tragedia tuhosi, ja kun pyssyt alkavat laulamaan on hän kuin aivan eri mies. Frankille on myös annettu jonkinnäköinen uusi resoluutio hahmona, joka saa hieman kyseenalaistamaan tämän jatkoa tulevaisuudessa. Ebon-Moss Bacharch on sarjan toinen tähti Microna, joka on hyvä pari Bernthalille. Hän tuo paljon omaa ja uutta Micron hahmoon, jonka olemassaolo on enemmän sidottu kauden pääjuoneen, ja tämän ystävyys/liittolaisuus Frankin kanssa pohjautuu haluun palata takaisin normaaliin elämään pelkän koston sijaan. Amber Rose-Revahin Dinah vetää lyhimmän tikun, sillä tämän jatkuva epäonnistuminen ja jokaisen tilanteen aliarviointi alkaa pikkuhiljaa sarjan kuluessa ärsyttämään. Hän ei ole huono hahmo noin muuten ja Rose-Revah tekee hyvän roolisuorituksen, mutta varsinkin viimeisessä jaksossa tämän mukanaolo tuntuu hyvin päälleliimatulta. 



Ben Barnes on säilyttänyt hyvin taitonsa näytellä uskomattomia kusipäitä, ja hän pistää tämän toimimaan kunnolla Billy Russon roolissa. Russoa on helppo vihata lähes alusta lähtien; narsistinen ja ahne sekä moraaliton palkkasoturi joka ei seuraa Castlen ja veteraanitoveri Hoylen (Jason R. Moore) kunniakoodeja. Kauden viimeiseen jaksoon asti tosin mietin miksi tämä hahmo oli nimeltään Billy Russo, sillä mitään yhteistä tällä ei ollut sarjakuvaversionsa kanssa. Frankin ja Russon voi nähdä olevan saman kolikon kaksi puolta; barbaarisia miehiä sivistyneessä maailmassa, jotka ovat vain hyviä tappamaan- taito jolle ei ole kunnollista käyttöä ellei ole sodassa. CIA-agentti Rawlins (Paul Schulze) on loppua kohti mentäessä lähes huvittavan pahismainen, mutta Daniel Webber kunnostautuu puolestaan todella aidon tuntuisen, traumatisoituneen sotaveteraani Lewisin roolissa. Tämän kohtaukset ovat lähes poikkeuksetta todella ahdistavia, ja Webber tekee erittäin vakuuttavan roolisuorituksen.



Kuten aiemmin sanoin, The Punisher ei keskity enään siihen että Tuomari jatkaisi gangsterien ja muiden rikollisten lahtaamista. Lighfoot ja kirjoittajat selkeästi halusivat sarjan käsittelevän terrorismin vastaista sotaa, ja kuinka sen arvet vaikuttavat sodan jälkeenkin. Ja sen se tekeekin; Frankin tapauksessa tämän hahmokaari on käytännössä trauman käsittelemistä ja lopulta jonkinnäköisen sulkeuman hakemista. Ja eihän tämä ole mitän uutta; sarjakuvien Tuomari oli Vietnam-traumojen käsittelyä, mutta se oli myös rikollisten ampumista ja vigilantismia. Tämän sijaan mukaan on mahdutettu myös kritiikkiä veteraanien kohtelun suhteen, kotimaista terrorismia kohtaan ja nykypolitiikkaan suuntaan. Joitain näistä se käsittelee hyvin; yhdeksäs jakso käsittelee kotimaista terrorismia mielestäni ihan kiitettävästi, ja onnistui jopa heittämään hieman varjoa Frankin suhteen tämän kohdalla. Mutta muuten nämä sivallukset jäävät hieman pintapuolisiksi. Olisin toivonut myös jotain mielipidettä Frankin asemasta "hyvänä pyssymiehenä" joka ratkaisee ongelmat ampumalla. Luulisi että tässä poliittisessa ilmastossa aseväkivallan riehottaessa olisi jollakin joku mielipide Frankin metodeista, mutta ei. The Punisherilla ei ole oikein vahvaa sanottavaa mistään, vaikka se toitottaakin eri teemoja ja ideoita eri hahmojen ja tilanteiden kautta. The Punisher on kostotarina erittäin harmaalla moraalilla, jossa kukaan ei ole oikeassa ja kaikkien metodit ovat enemmän tai vähemmän tehottomia ja vääriä, paitsi jos metodi on jonkun ampuminen.



Tuomari on mielenkiintoinen hahmo metanäkökulmasta. Frank Castle on hahmona ikuisesti jumissa traumansa aiheuttamassa kostoretkessä, kuten Batman. Mutta koska Frankin reaktio kaikkeen on ampua sitä, jättää tämä hyvin vähän tilaa moraalisille kysymyksille. Hyvä kirjoittaja ja kunnianhimoisempi sarja voisi alkaa kyseenalaistamaan Tuomarin paikkaa asekulttuurissa sekä tämän metodeja; sokean koston sodan järjettömyyttä ja kuinka tämän metodi synnyttää vain lisää vihaa ja väkivaltaa, eikä se ikinä johda Frankin toivomaan lopputulokseen. Mutta The Punisheria ei selkeästi kiinnosta tämä. Ohuen poliittisen kiilteen alla se on yhä vain kostofantasiaa, jossa toinen toistaan julmempia hahmoja esitellään, ja sitten Tuomari tappaa ne. Potentiaaliset pohdiskelut ovat olemassa vain eri ammuskelijen välisiä hengähdystaukoja, jotka unohtuvat hyvin nopeasti. Loppua päin taso alkaa parantua, ja Frankin viimeiset sanat ovat tuulahdus jotain uutta hahmolta; kyseenalaistamista. The Punisher on pitkäksi venytetty ja hieman sekava pakkaus, joka rullaa eteenpäin hyvien hahmojen ja viihdyttävien taistelukohtausten avulla. Se jatkaa Netflixin sarjojen misantrooppista maailmankuvaa ja omaa paljon sarjojen vakiokliseitä, ja se on vielä enemmän irrallaan Marvelin elokuva-ja televisiomaailmasta (Ilman Karen Pagea (Deborah Ann-Wolf)  tämän voisi kuvitella tapahtuvan täysin omassa maailmassaan). Jos Tuomari on mielestäsi coolein juttu ikinä, ja et halua ammuskelusarjaltasi mitään oikeaa ajateltavaa, on The Punisher tehty sinulle. Itse jäin kaipaamaan jotain vähän fiksumpaa, ja ehdottomasti lyhyempää. The Punisher (kausi 1) on nyt nähtävillä Netflixissä.

Atte T

Ps. Marvel on siirtymässä enemmän kohti Disneyn omaa suoratoistokanavaa. Olen tämän puolella, koska Netflixin sarjojen synkkyys ja ihmisvihaisuus alkaa jo rassaamaan. 



torstai 16. marraskuuta 2017

Atte Arvostaa: Justice League

Vihdoin ja viimein, se on täällä. Neljän vuoden ja neljän elokuvan jälkeen, DC Extended Universe saapuu ensimmäiseen väliettapiinsa, kun DC:n elokuvasankarit kokoontuvat valkokankaalle yhdessä. Justice League on täällä. DC:n elokuvilla on ollut hieman vaikeaa viime aikoina. Wonder Woman oli kunnari, mutta Man of Steel, Batman v Superman: Dawn of Justice ja Suicide Squad olivat toinen toistaan kehnompia yrityksiä toistaa Marvelin 6 vuoden prosessia elokuvauniversumin luomisessa. Mutta Wonder Womanin onnistuminen loi toivoa siitä,  että DCEU voisi saada asiansa kuntoon. Ja tämä toivo piti mielenkiinnon hengissä, trailerien yrityksistä huolimatta.

Ja tässä on lopputulos.

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA jotka liittyvät erääseen kuolleeseen hahmoon, eli jos pidät sitä itsestäänselvyytenä, go for it.


Justice League 


Elokuva: Batman (Ben Affleck) ja Ihmenainen (Gal Gadot) etsivät superihmisiä. Supernopea Salama (Ezra Miller), merten valtias Vesimies (Jason Momoa) ja Victor Stone eli kryptonilaisen teknologian luoma Kyborgi (Ray Fisher) vastaavat kutsuun, kun Maahan hyökkää Steppenwolfin (Ciaran Hinds) johtama armeija, tarkoituksenaan tuhota Maa synkän herransa nimessä....



Justice League on kahden ohjaajan luomus; Zack Snyder teki isomman osuuden työstä, kunnes perhetragedian jälkeen hän jätti tuotannon. Elokuvan viimeisteli ja osittain uudelleenkuvasi Joss Whedon. Ja tämä näkyy, ja lähinnä ainoastaan pahassa. Justice League on ontto, sieluton elokuva ilman mitään mielenkiintoista tai uutta annettavaa omalle genrelleen, niin visuaalisuuden kuin tarinan sisällön puolelta. Se on kuitenkin teknisesti paremmin tehty kuin Suicide Squad ja selkeämpi rakenteeltaan kuin Batman v Superman, joskin studion käsi tässä näkyy myös miinuksena. Man of Steel ja BvS olivat rehellisesti Snyderin elokuvia, kun Justice League taasen on kahden ohjaajan visioiden ja studion vaatimusten sekamelska; välillä värikäs ja vitsikäs, toisaalla taas saturoitu ja vakavampi. Tämä on todella selkeää, ja ei vaadi tarkkaavaisuutta huomata missä kohtaa Whedonin kädenjälki näkyy. 



Koska tämä on suurilta osin negatiivinen arvio, haluan aloittaa positiivisuudella. Joten mikä elokuvassa sitten toimi? Gal Gadot on yhä mainio, ja huokaisin helpotuksesta kun Steppy ei jyrännytkään koko Themysciraa alleen kuten alunperin pelkäsin. Ihmenaisen alun toimintakohtaus on hienosti kuvattu ja hyvin tehty, kuin myös Batmanin yöllinen intro. Muutama vitseistä toimii, varsinkin jos ne tulevat Salaman suunnalta. Ezra Miller on mainio Salama, joskin olisi ehkä kannattanut tehdä hänestä Wally West, sillä mitään merkittävää yhteistä tällä Salamalla ei ole Barry Allenin kanssa. Alun iso historiallinen taistelu Steppyä vastaan on eeppinen ja mittakaavassaan uskottava. Vesimies kunnostautuu taisteluissa ja näyttää silloin todella hyvältä. JK Simmons on hyvä valinta Gordoniksi, ja toivon että hän saa tulevaisuudessa näytellä hahmoa uudestaan. Mutta siinä se aikalailla olikin.



Ben Affleck ei jostain syystä vakuuta enään lainkaan Batmanina, ja tämä vaikuttaa eniten olevan leffassa mukana vain pakon edestä. Ray Fisherilla on taitoa näyttelijänä, mutta Kyborgi on monotoninen tylsimys. Salaman puku näyttää yhä kamalalta, ja sama pätee myös Batmanin turpeaan pukuun, Kyborgin CGI-kehoon ja Vesimiehen tylsään haarniskaan (ilman paitaa tai ei mitään!). Jason Momoa on hyvä toimintakohtauksissa, mutta muuten hän ei vakuuta. Ja näiden hahmojen keskenäinen kemia on lähes olematonta, eikä heille anneta kunnolla edes aikaa kimpoilla toisistaan. Henry Cavill todistaa viimein olevansa huonoin live-action Teräsmies ikinä, ollessaan yhä entistä puisevampi ja kiusallisempi joka kohtauksessa. Miljoonia maksanut CGI-viiksenpoisto teki tämän naamasta oudon, kumisen ja välillä todella feikin näköisen.



Steppysta puheenollen; Steppy on ehkä kehnoimpia geneerisiä tuomiopäivän pahiksia, jopa supersankarileffojen mittapuulla. En tiedä kuinka paljon Ciaran Hindsille maksettiin tästä, mutta häntä ei näy eikä kuulu tietokonetehostemonsterista laisinkaan. Steppy näyttää rumalta, irtonaiselta ja katoaa alati taistelun massaan koostaan huolimatta. Parademonit ovat myöskin hämärästi suunniteltuja örkki-ötökkä-kyborgeja ja ilman kunnon valaistusta heistä ei oikein saa kunnon kuvaa. "Emolaatikot" ovat vain tylsä MacGuffin ilman mitään erityistä uniikkiutta, vain erilaisia Kosmisia Kuutioita. Elokuvan lopputeksteissä mainitaan että nämä hahmot ja muut ovat Jack Kirbyn Fourth World-hahmoja. En kuitenkaan tunnistanut mitään yhteistä näiden ja Kirbyn luomusten välillä, ja kaikki nyanssi ja luovuus mitä Kirbyn Uusissa Jumalissa oli on kadonnut taivaan tuuliin. 

Alkuperäinen Steppy: kliks.

Ja kaikesta näkyy se, kuinka tekijöille ei ollut tärkeää matka vaan päämäärä. Hahmot kerätään kasaan nopeasti, sitten tapellaan hieman pahiksen kanssa, sitten käytetään macguffinia Teriksen henkiinherättämiseen, ja sitten mennään lopputappeluun. Välissä tapahtuva hahmokehitys on olematonta kaikkien muiden paitsi Salaman kohdalta. Ja kun iso osa juonesta nojaa Teräsmieheen ja siihen millainen symboli hän on...puhutaanpas tästä hieman. MIKÄ Man of Steelissa tai Batman v Supermanissa antoi ymmärtää, että hän on jonkinnäköinen toivon symboli tai edes rakastettu? Ei, yleisö kurkoittamassa häntä kohti ei ole mikään vahvistus tästä. Mikään hänen teoissaan tai puheissaan ei näytä tämän olemassaolon tärkeyttä. Ja tämän kuoltua, Justice League näyttää maailman suremassa tätä ja kuinka kaikki on heti huonommin ilman tätä, ja kuinka Batman puhuu tästä toivon symbolina. Mikään aikaisemmissa elokuvissa ei oikeuta tätä, ja tämän tähden mikään tästä ei tunnu yhtään miltään elokuvan aikana. Teräsmiehen kuolema BvS:ssä ei merkinnyt mitään, ja Justice League vain vahvisti tätä. Teräsmies kuoli, nousi ylös ja pelasti maailman, mutta minä en tuntenut mitään.



Se onkin tämän elokuvan pahin heikkous. Minä rakastan Oikeuden Puolustajia, tämä lienee tullut jo selväksi. Ja tämä on ensimmäinen kerta kun maailman ensimmäinen supersankariryhmä, THE SUPERHERO TEAM on valkokankaalla. Teräsmies, Batman ja Ihmenainen, DC:n pyhä kolminaisuus, ja mukanaan myös Salama, Kyborgi ja omiin suosikkeihini kuuluva Vesimies, vastassaan yksi Kirbyn Uusista Jumalista. Ja lopputuloksena oli elokuva ilma mitään merkittävää sisältöä. Justice League on parempi kuin Batman v Superman ja Suicide Squad, mutta se ei ole iso rajapyykki ylitettäväksi. Se on supersankarileffojen mittapuulla perustason alapuolella oleva kerran katsottava toimintapläjäys ilman sydäntä tai mitään sanottavaa. Jopa Danny Elfmanin säestykset olivat täysin mitäänsanomattomia. DCEU:n tulevat elokuvat eivät tule sitomaan itseään menneiden elokuvien kaanoniin, mikä tarkoittaa luultavasti sitä että tämä elokuva unohtuu hyvin pian. Eikä mikään ihme. Justice League on toiminnallista ajanhukkaa, joka näyttää välillä nätiltä ja jossa on muutama hyvä vitsi, ja kun tajuaa että tämä on parasta mitä DCEU voi tehdä Oikeuden Puolustajien kanssa, on kokonaisuus lähinnä surullinen.

Atte T


PS. Lopputekstien jälkeinen kohtaus oli ainoa josta oli vähän innoissani elokuvan loputtua. Paremmalla ohjaajalla ja käsikirjoituksella näistä hahmoista voidaan saada paljon irti, ja idea Tuomiopäivän Legioonasta tulevina pahiksina innostaa. Josko nyt voimme palata takaisin siihen "hullu tiedemies" Lex Luthoriin bisnesmies-Luthorin sijaan? Haluan sen taisteluhaarniskan!

PPS. Yes, the amazonian clothes went as the goldenlassogirl expected. Boob armor in the prehistory sequence, and in the present there are significant number of amazons sporting the "modern" version of the same armor. Also there are multiple gratuitous shots of Diana's behind in the framing. Soooo....yeah.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

So about that amazon costume thing....

So I tweeted a tweet and that kinda escalated.

 I'm writing this in English now, since this kinda broke global barriers. Normally my blog is in Finnish (with one notable exception) since the competition for geek-related movie and comic blogs in Finland is noticeably smaller than say, in the US. Last time I wrote in English was when I reported about Worldcon 2017. But let's get down to business.

I shared an article (link here) by Kimi aka @Goldenlassogirl on twitter, where she showed the difference between the armor amazons used in Wonder Woman and Justice League. Mainly that the overall design is more revealing and "sexier" and that they are more rendered to the cis male gaze. I thought that article was pretty darn good, and I accompanied it with one of the pictures from that said article as a visual hook to see the story.

That did not happen. Most people just saw the picture, and a HUGE amount of people agreed with the article and me. That soon escalated; within couple of hours it gained over 1000 re-tweets and likes, and social media conversation was in full blow. Then it was picked by Hollywood Reporter, then by Elite Daily, Glamour, Mary Sue and now even by Finnish news site Nyt. As I write this now, it has over a thousand comments, 20k re-tweets and 35k likes.



And I thought I should probably address that. Not the likes or re-tweets, though I of course appreciate the attention to the issue the story has brought. Most of the comments and re-tweets have been "positive"- i.e they agree with the original story and criticize the problematic designs, and that was my goal. But then there were also those who disagreed with the picture and my read on it, some with understandable and well-made arguments, some with incoherent yelling and blaming. Someone commented that my opinions are invalid, because my biography text says I'm a feminist. So yeah.

But let's talk about the issue at hand. WARNING: Some mild spoilers from Justice League, but nothing major. Just...be aware. 

Like someone pointed out to me, these amazons are most likely from the pre-historic era, when the amazons, together with people of Atlantis and some other human warriors, fought against the attack from Apokolips lead by (assumedly) Steppenwolf. The argument goes, that they did not possess the same armor as they did before. Okay, sounds solid enough. Until you see the armor designs for warriors of Atlantis and other human warriors, who are (obviously) covered from head to toe, with amazons standing next to them in armors that feature ample cleavage and miniskirts. Like someone commented on twitter: "Is this war happening before the invention of common sense?"



Secondary argument goes, that these are only for the flashbacks, and in the modern era they use their regular armors, showing the progress of amazonian culture. Okay, but a) those are still terrible designs and b) the modern-era armor has not escaped the changes. As seen in this picture, where amazon played by Brooke Ence showcases the three different armors for amazons- first one from the left is from Wonder Woman, followed by pre-historic bra-armor and modern day metallic bra-armor. Sure, not all amazons wear those (Hippolyta for one), but the change is still there. 

Here's another pic how Ence looked in WW.


And then there's the "they are for training, they are the same from Wonder Woman". No, they are not, and as many women have commented on that, no one trains in a push-up bras. Lindy Hemming's designs for their training gear echoed modern sensibilities for women athletes. New designs by Michael Wilkinson are more like "caveman swimsuit". And then there were comments that compared these to the costumes (such as they were) in 300 (also by Wilkinson), claiming double standard. Sorry, it does not exactly work like that. Men in 300 are not shown like that to tantalize female viewers, but male viewers. 300 is a power fantasy for male audiences, and highly fictional as far the visualization of both Greeks and Persians go. Wonder Woman was, like someone commented in twitter, "anything but a teenage boys yawnsome fantasy."

I think the battle scene needed that butt.

Here we see how important perspective is. Wonder Woman, directed by Patty Jenkins was applauded for how it showcased the women of Themyscira; powerful and beautiful, not sexualised by male gaze. Justice League is directed by Zack Snyder and Joss Whedon, and time will only tell how they decide to represent amazons. Lindsey Ellis explained in her brilliant video "Framing Megan Fox" how framing and aesthetics always supersede the rest of the text. It does not matter what Snyder and Whedon do with amazons or how they thought it would show, if the only thing visually left is sexualised image under male gaze.  

Patty Jenkins movie, Snyder/Whedon movie. So yeah.

So here we are. I tweeted a picture and everything kinda blew up. I'm sure this will die down soon. Justice League is right around the corner, and we will soon see how the movie uses the amazons in it. I have some fears, but I am going to see it anyway. My point was never to sway someone from watching Justice League. While I might have my problems with the franchise (except for Wonder Woman which rocks), I am still supporting DC to make more movies. What I aimed to do was to raise awareness for the original article and share my opinion about a change I was not happy with. I believe fans can and should criticize things they love, and I love DC Comics. I'm sure someone will dispute my fan-status based on this, but I just wrote a long article that is basically pure praise for Justice League animated series. I want them to be good at this, and I also believe making a product that is not aimed only for male audiences to enjoy is a way to achieve that. 

I hope that about wraps this up. I got my tickets to see Justice League tomorrow evening. Then we see the truth, whether it is wearing leather bikinis or not.

Atte T

Ps. I really wish next time Hollywood Reporter mentions my name, it would be something else than pretty popular tweet.   

PPS. I have for now shut down mentions in twitter considering that particular tweet, so I don't anymore see every new angry comment or about the 3,4579th picture of 300's Spartans.  

tiistai 14. marraskuuta 2017

Rakkauskirje Oikeuden Puolustajille

Rakkaat Oikeuden Puolustajat


Olen ollut suuri fani jo vuosien ajan. Oikeuden Puolustajat ovat supertiimeistä parhaimpia. Pidän minä muistakin, mutta Oikeuden Puolustajat ovat enemmän kuin paramilitaristinen iskuryhmä kuten Kostajat tai tiedemiesten tutkimusryhmä kuten Ihmeneloset. Oikein Puolustajien tehtävä on toimia ihanteena ja esikuvana, kollektiivisesti pelastaen maailman joka toinen torstai. Ja nyt teidän ensimmäinen (elokuvalevitykseen päässyt) kokoillan elokuvanne on muutaman päivän päästä ensi-illassa kautta maan. Tämän pitäisi olla jotain josta olisin todella innoissani. Mutta DC Cinematic Universen kehityskaari tähän mennessä sekä Justice Leaguen tuotanto-ongelmat eivät täytä minua suurella toivolla. Ainoa asia mikä koko hommassa enään nappaa on Ihmenainen sekä mielenkiinto siitä millainen ensimmäinen elokuvaversio Aquamanista on. 



Saatoin tehdä pienen virheen tässä eräs päivä. Palasin takaisin vanhan rakkauteni pariin, ja muistin taas miksi pidän näistä hahmoista näin paljon. En Grant Morrisonin JLA-tarinoiden, en Geoff Johnsin uudempien räpellysten enkä edes aliarvostetun Dwayne McDuffien Justice League-sarjisten pariin, joskin hänellä oli sormensa pelissä tässäkin. Puhun nyt Justice League ja Justice League Unlimited-tv-sarjoista.



Kuinka minä rakastankaan näitä sarjoja. Olen lukenut kymmeniä eri JLA-sarjakuvia, joista harva pääsee lähelle tämän TV-sarjan tasoa. Bruce Timm ja Paul Dini yhdessä tekivät hyvää työtä 90-luvulla Batman ja Teräsmies-animaatiosarjojen kanssa, ja Justice Leaguessa he saivat avukseen vielä armeijallisen DC-sarjakuvalegendoja käsikirjoituspuolelle kuten J.M DeMatteis, Warren Ellis, Dwayne McDuffie (see, I told you), Gail Simone, Geoff Johns, Jim Steranko ja monia muita. Tarinat olivat paljolti uusia ideoita näiltä tekijöiltä, mutta mukana oli myös löyhiä adaptaatioita tunnetuista tarinoista kuten For the Man Who Has Everything- adaptaatio Alan Mooren samannimisestä tarinasta, joka on ainoa kerta kun tämän työstä tehtyyn adaptaatioon on saatu Mooren siunaus ja tämän nimi on ollut alku-ja lopputeksteissä. Animaatiosarja on tehnyt sen, missä neljä isoa Hollywood-leffaa on epäonnistunut: miellyttämään Alan Moorea. Tämä sarja tiesi mitä se oli tekemässä, ja teki sen hyvin.



Ja nämä tarinat vaihtelevat sisällöltään, tyyliltään ja ideoiltaan hyvin paljon. Monet niistä seuraavat hyvin episodista kaavaa ja monet niistä keskittyvät superrikollisten päihittämiseen tietyn skenaarion ympärillä. Mutta jopa yksinkertaisimmissa jaksoissa on aina joku pointti. Flash and Substance- jaksossa Salaman vuosittaisen juhlapäivän rauhaa rikkovat vuorotellen Peilimestari, Kapteeni Pakkanen ja Kapteen Bumerangi, ja Batman ja Uusien Jumalien Orion auttavat Salamaa pysäyttämään heidät. Päällisin puolin simppeli jakso, mutta myös eräänlainen "contrast and compare"-analyysi kuinka erilaisia supersankareita on- Batmanin suhtautuminen rikollisiinsa ja Orionin suhtautuminen kehenkä tahansa eroaa huomattavasti Salamasta, kritisoiden samalla ylisynkkien antisankareiden metodeja. A Better World alkaa "sankarien pahat kopiot toisesta ulottuvuudesta" tarinana, ja käyttää toki perinteisiä sankarien itsereflektion keinoja tarinassa. Mutta samalla nämä "pahat kaksoisolennot" eivät ole mustavalkoisia kopioita, vaan luonnollisia ääripäitä näille hahmoille. Ja jaksojen välillä on yhteyksiä- Better Worldin vaikutukset huokuvat kauas muihin jaksoihin ja hahmoihin. Question saa tietää tästä kaikesta paljon myöhemmin, ja hänen tarinansa Question Authorityssa kutoutuu tämän ympärille.



Ja Questionista puheen ollen; tämän sarjan rosteri ei keskity vain Oikeuden Puolustajien perusjäseniin. Sarjan kahden ensimmäisen kauden aikana jokaisen jakson pääsankareina oli ns. "Perustajatiimi" eli Teräsmies, Batman, Ihmenainen, Vihreä Lyhty (Jon Stewart), Haukkanainen, Salama ja Marsilainen Metsästäjä J'onn J'onnz. Mutta Justice League Unlimitedin pyörähtäessä käyntiin nousee sankarien määrä huomattavasti; Mr. Terrific, Aquaman, Metsästäjätär, Black Canary ja monia muita. Tietenkään jokainen sankari ei saa omaa jaksoa- sankarit kuten Atom Smasher tai Venyvä Mies jäävät statisteiksi, mutta osa saa omia jaksoja joissa heidän hienoja puoliaan esitellään ja kunnolla. Merkittävin lienee jakso Patriot Act, jossa supervoimattomat B-sankarit Vihreä Nuoli, Hohtava Ritari, Vigilante, Tähti, S.T.R.I.P.E ja moni muu taistelee supervoimakasta Wade Eilingia vastaan, näyttäen näiden ns. "b-sankarien" arvon ja jakson nimestä voi päätellä mitä jakso myöskin käsittelee. The Greatest Story Never Told keskittyy Booster Goldiin ja tämän sankaruuden tavoitteluun, ja siihen mikä on todellista sankaruutta. Yhdistelemällä hahmoja ja heidän luonteitaan sarja loi todella erilaisia jaksoja ja sai katsojan kiinnostumaan hieman marginaalisimmista hahmoista.



Justice Leaguessa oli myös täydellinen balanssi synkän ja pirteän välillä. Toisella kaudella oleva Only a  Dream on karmiva ja painajaismainen jakso, joka yhdistää hyvin superkonna Tohtori Kohtalon perinteisen ulkoasun Neil Gaimanin version julmuuteen. Mutta samalla kaudella oleva Comfort and Joy on jakso, jonka katson joka joulu juurikin sen lämpimän tunnelman takia. Ja sitten on Legends, ehdottomasti yksi sarjan parhaimpia jaksoja. Vihreä Lyhty, Salama ja Haukkanainen päätyvät toiseen maahan, jossa maailmaa suojelee Justice Guild of America, pastissi alkuperäisestä Golden Age-Justice Society of Americasta. Alkupuoli jaksosta on kevyttä kritiikkiä Golden Age-sankareiden seksistisyyttä ja naiiviutta kohtaan, mutta kun hyvin synkkä paljastus koko tilanteesta paljastuu (Which I will NEVER SPOIL) muistutetaan katsojaa siitä, että nämä olivat kaikesta huolimatta supersankareita jotka innoittivat tuhansia ja taas tuhansia lapsia, ja joita ilman meillä ei olisi nykyistä versiota Oikeuden Puolustajista. Se on kaunis, hauska, synkkä ja surullinen jakso, ja ehdottomasti hienoimpia tarinoita joita Oikeuden Puolustajista on tehty.

"LET THE JUSTICE PREVAIL!"

Ja tämä, rakkaat Oikeuden Puolustajat, on syy miksi Justice Leaguen ensi-ilta pelottaa minua. Olen nähnyt kuinka hyviä tarinat teistä voivat olla, kuinka ne voivat olla sarjakuvilla uskollisia ja samaan aikaan luoda omia uria ja muuttaa niitä tarpeen vaatiessa. Nämä Oikeuden Puolustajat eivät olleet liian synkkiä tai lapsellisia, vaan löysi täydellisen tasapainon. Kukaan sankareista ei sortunut kuolettavan voiman käyttöön- tämä aihe oli itseasiassa useamman jakson teemana ja painajais-skenaariona. Justice League Unlimited ymmärsi näiden hahmojen pointin ja antoi sankarien olla sankareita, ei alati reunalla häilyviä synkistelijöitä tai antisosiaalisia murisijoita. Tämä päti myös vihollisiin; Kuten tätä edeltänyt Superman the Animated Series, JLU teki kunniaa niin Jack Kirbyn 4th World-hahmoille kuin Steve Ditkon ominaiselle tyylille. Ei geneerisiä hirviödesigneja vaan outoa, värikästä ja hieman banaalia, kuten pitääkin olla. Justice League ja Justice League Unlimited on kenties parasta mitä teille on koskaan tehty, ja sen tähden kysynkin:

Mitä monen miljoonan budjetin, kahden ohjaajan ja neljän alustavan elokuvan jälkeen tuleva toimintajätti voi mahtaa 2000-luvun alussa tehdylle lasten ja nuorten tv-animaatiolle?

Toivon että elokuva todistaa pelkoni aiheettomaksi. En usko siihen, mutta rakkauteni Oikeuden Puolustajiin velvoittaa minut antamaan sille mahdollisuuden.

Terveisin,

Atte T

PS. Top 5 jaksoa ovat: Kid Stuff, The Legend, Patriot Act, For the Man Who Has Everything ja Only a Dream, ja kunniamaininnat Flash and Substance sekä Dead Reckoning.


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Iron Man 3: Viimeinen Tuomio

Viimeinen Tuomio-sarja on tähän mennessä käsitellyt vain DC Extended Universe-sarjan elokuvia. Tämä ei ole ollut kauhean reilua, varsinkin kun kyseessä ei ole ainoa elokuvasarja jonka elokuvista olen antanut arvostelua, joidenka takana en enään voi seistä. Nyt varsinkin on aika astua askel taaksepäin, ja kohdata totuus. Olen jo liian kauan ollut yksipuolinen näissä laajoissa elokuvakatsauksissa, ja nyt korjaan tämän virheen.

On aika puhua Iron Man 3-elokuvasta.

Tämä, kuten aina ennenkin, on terapeuttinen teksti.


Rautamies ja Marvel Cinematic Universen synty

2008 Huhtikuussa ensi-iltansa sai Iron Man, ensimmäinen Marvel Cinematic Universe-elokuvasarjan elokuvista. Se aloitti elokuva-universumin, jonka olemassaolo on pitkälti määritellyt 2010-luvun elokuvateollisuuden kehitystä sekä supersankarielokuvien maailmaa. Tätä ei voi vähätellä tai sivuuttaa; pidit sitten MCU:n elokuvista tai et, ne ovat tulleet jäädäkseen ja lähes kaikki mitä elokuvateollisuudessa tapahtuu tällä hetkellä isojen blockbusterien puolella on reaktiota niiden suosioon. Siksipä onkin hieman huvittavaa muistaa, kuinka sattumanvaraisen oloinen Iron Man elokuvana oli; tuotantoon ja kuvauksiin mentiin käytännössä ilman käsikirjoitusta, ja improvisaatio oli päivän sana Robert Downey Jr:än ja Jeff Bridgesin komediataitojen ottaessa hienosti yhteen. Tämä suuntaus tuli paljolti ohjaajalta; Jon Favreu oli luonut ennen Iron Mania vakaan uran Hollywoodissa komediaohjaajana, ja kuten monet kollegansa, myös Favreu suosi improvisaatiokomediaa tiukan skriptin sijaan. Tämä kuitenkin toimi Iron Manissa, tehden hauskan elokuvan joka hieman alkoi sammaltamaan loppupuolella, kun Obadiah Stanen tylsä juoni tuli päätökseensä.



Mutta se, mikä Iron Manissa loi pohjan tuleville Marvel-leffoille oli sen poliittinen subteksti. Iron Man on Tony Starkin syntytarina Rautamieheksi, päivittäen sen nykypäivään. Iron Man  ei ole metafora tai vertauskuva, vaan näyttää suoraan Yhdysvaltojen ase-ja sotateollisuuden aiheuttamat vahingot. Tony näkee  miten siviilit joutuvat ensimmäisenä aseteollisuuden uhreiksi, ja sen sijaan että hän rikastuisi toisten kärsimyksellä kuten Stane, hän päättää tehdä muutoksn tähän. Iron Man ei peittele tätä mitenkään tai verhoa sitä metaforiin. Se on ruudulla, ja sitä ei pääse pakoon. Ja jos Iron Man 2 kärsii jostain, on se yhtä iskevän teeman puuttuminen. Sota-ja aseteollisuuden kritiikki on sielä yhä Justin Hammerin muodossa, mutta tarinan keskittyessä enemmän maineen tuomaan paineeseen ja kuinka me muodostamme kuvan vanhemmistamme, hyvässä ja pahassa. Tämä yhdistettynä kahteen hyvin erilaiseen ja enemmän tai vähemmän hyvään pahikseen tekee Iron Man 2:sta kenties MCU:n heikoimman elokuvan tähän mennessä. Mutta Tonyn matka ei ollut vielä ohitse, ja hän sai loistaa Avengers-elokuvassa, jossa tämän soolosankarin asenne ja "teen mitä haluan" -tyyli osui hienosti yhteen Kapteeni Amerikan kanssa, ja Tony sai myöskin tehdä elokuvan epäitsekkäimmän sankariteon pelastaessa New Yorkin ydinohjukselta. Avengers todisti, että MCU:n konsepti pelaa hyvin, ja Tonya kaivattiin taas valkokankaalle. Iron Man 3 häämötti edessäpäin.



Ja kuvaan astui Shane Black, toimintaelokuvien kruunaamaton kuningas. Shane Black oli jo ensimmäisen Iron Manin tullessa teattereihin kirjoittanut tiukkoja toimintaleffoja parinkymmen vuoden ajan: Tappava Ase-sarja, The Monster Squad, Last Boy Scout, Last Action Hero ja Long Kiss Goodnight. Vuonna 2005 hän ohjasi ja kirjoitti huikean toimintakomedian Kiss Kiss Bang Bang, jossa hän teki ensimmäisen kerran yhteistyötä Robert Downey Jr:in kanssa. Blackin elokuvissa on hyvä rakenne, tiukkaa ja hyvin suunniteltua, hauskaa dialogia sekä oikeaoppisesti eskaloituvaa toimintaa. Iron Man oli siis täydellinen supersankariprojekti juuri hänelle; toimintakomedia jonka charmi perustui päähahmon suupalttiin luonteeseen. Ja kun kuulin, että kolmas Iron Man-elokuva käsittelee Warren Elliksen Extremis-sarjakuvaa ja tuo vihdoinkin Rautamiehen arkkivihollisen Mandariinin mukaan kuvioihin, olin hyvin innoissani. Ja sitten tuli traileri:



Tämä oli hyvin pitkään yksi suosikkitrailereistani; eeppinen, antoi kuvan hieman synkemmästä Rautamiehestä ja Ben Kingsleyn Mandariini oli uudelleendesign jota en osannut tuolloin odottaa. Kiinalaisen karikatyyrin sijaan Mandariini oltiin uudelleenkuviteltu lähi-idän terroristipelkojen kiteytymänä, luoden vahvan linkin Iron Manissa nähtyyn terroristijärjestöön. Näkymätön vihollinen, joka itsemurhapommittajien avulla hyökkäsi suoraan länsimaalaista kulttuuria vastaan. Tämä tuntui lähes täydelliseltä viholliselta länsimaiselle yleisölle....ehkä vähän liiankin. Ja kuten nyt kaikki tietävät, tämä oli kaikki silmänlumetta.

"Post-New York" Rautamies ja PTSD

Olen sanonut tämän ennenkin, ja tulen luultavasti sanomaan uudestaankin; Amerikkalainen fiktio- varsinkin toimintaviihde ja supersankarit- muuttuivat lähes lopullisesti Syyskun 11. päivän tapahtumien jälkeen. Sitemmin on tehty elokuvia jotka ovat käsitelleet tätä aihetta suoraan tai epäsuorasti, sekä lukuisia toiminta-ja scifispektaakkeleita jotka ovat käyttäneet tuohon tapahtumaan liittyvää kuvastoa luomaan tunnereaktioita katsojissa (Man of Steel ja Batman v Superman, sekä Michael Bayn Transformersit) ilman että aihetta varsinaisesti käsiteltäisiin muuten. Ja vaikka Avengers loppuikin isoon taisteluun New Yorkin keskustassa, ei tämä teksti ollut varsinaisesti pääosassa tai edes varsinaisesti elokuvan tunteellisessa fokuksessa. Mutta muut tätä seuranneet elokuvat ovat sen sijaan käsitelleet 9/11 jälkiseurauksia. Captain America: Winter Soldier käsittelee tätä aihetta varsinkin hyvin suoraan: Suuri hyökkäys tapahtui New Yorkissa, hallitus (SHIELD, tässä kontekstissa) ylireagoi turvallisuustarkkailussa ja Kapteeni Amerikan mielestä tämä ei ole oikein. Se on elokuva paranoiasta ja suojeluksen nimissä tehtävistä vapauden riistoista. Ja Iron Man 3 ottaa myöskin kantaa post-9/11 yhteiskuntaan.



Tony kärsii post-traumaattisesta stressihäiriöstä New Yorkin tapahtumien suhteen. Hän sanoo tämän suoraan: "New York jätti jälkensä." Hän ei saa unta, saa stressikohtauksia ihmismassojen keskellä ja rakentaa alati uusia haarniskoita, kauhuissaan, koska hän pelkää että tämä tapahtuu uudestaan. Hänestä on tullut aseita rohmuava kansalainen, joka näkee ja uskoo kaiken mitä media syöttää hänelle. Hän pitää haarniskaa valmiustilassa ja kun paniikkikohtaus iskee, hän hakee turvaa sen sisältä. "Uhka on ilmeinen." Tämä näkyy myös muissa hahmoissa, varsinkin Rhodeyssa (Don Cheadle) jonka Sotakone-persoona ollaan uuden poliittisen ilmaston vallitessa uudelleennimetty Rautapatriootiksi ja puettu tähtiraitalippuun. Tony Starkin hahmoa on aina hallinut tämän erilaiset heikkoudet; hedonismi, alkoholismi, itsekkyys, ylemmyydentunne ja monet muut heikkoudet. Avengers kuitenkin todisti, että tästä löytyy tiimipelaaja ja oikea sankari, joka voi tarpeen tullen uhrata oman henkensä pelastaakseen New Yorkin. Iron Man 3 esittää vahvan teesin- Ei, Tony Stark ei pysty olemaan sankari yksin. Hän selvisi New Yorkista Kostajien avulla, mutta nyt hän on yksin, ja auttamattomasti sekoamassa. Ja Robert Downey Jr. hoitaa tämän kotiin hienosti. Hän ei synkistele koko elokuvaa, vaan on oma itsensä, joka hajoaa aina stressin noustessa liian korkealle. Ja tämä asenne muuttuu pian kukkoilevaksi ja ylimieliseksi, ihan vain että kukaan ei huomaisi tämän olevan alatia hajalla.


Ja Iron Man 3 vie Tonyn vielä törkeästi mukavuusalueensa ulkopuolelle, näyttäen hienosti tällaisen privaatin "kilpavarustelun" merkityksettömyyden. Kun tämä "ilmeinen uhka" tapahtuu, ei haarniskoista ole mitään iloa hänelle ja ainoa haarniska jonka hän saa jotenkin toivomaan pelastaa hänen henkensä, joskin uuden paniikkokohtauksen hinnalla. Uppoaminen mereen talonsa mukana saa hänet kohtaamaan New Yorkissa tapahtuneen madonreikä-skenaarion, ja pian Tony on yksin, ilman hienoja aseitaan, apunaan vain se mikä pelasti hänet alunperin Afganistanissa-älynsä. Shane Black vie hahmon kohti juuriaan- ei vain taisteluhaarniskaa käyttävänä suupalttina, mutta fiksuna ja kekseliäänä nerona, jonka supervoima on selviytyä mahdottomista tilanteista. Jopa silmiinnähden normaaleissa tilanteissa hän on tarkkaavainen- Tonyn saapuessa Tennesseeläiseen baariin kamera-eli Tony- kumartuu katsomaan tiskillä olevan poliisin asetta. Tonyn taistelu Extremis-vahvistettuja pahiksia vastaan kyseisessä baarissa vähintään yhtä viihdyttävä kuin Tonyn keskivertotaistelu kenenkä tahansa kanssa Rautamiehenä, mutta Tonyn aseena tässä taistelussa on väin hänen ällinsä. Hän voittaa supervahvan Extremis-sotilaan mikroaaltouunilla ja sotilaan dogtageilla. Hauskaa, mutta myös hyvää käsikirjoittamista. Blackin suosima toiminnan kaava on selkeästi näkyvissä myös Iron Man 3:ssa: jokaista onnistumista seuraa aina yksi epäonnistuminen. Ja extremisista puheen ollen...


Extremis- teema, ei tarina

Warren Ellisin Extremis (2005) on yksiä keskeisimpiä Rautamies-tarinoita 2000-luvulta. Siinä Tony Stark tapaa tutkija Maya Hansenin, jonka kollega Aldrich Killian oli ennen kuolemaansa lahjoittanut oikeisto-terroristisekopää Robert Mallenille. Mallen käyttää Extremis-voimiaan (supervahva, tulihengitys ja regeneraatio) hyökätäkseen hallitusta vastaan, koska hallitus vain vakoilee eikä suojele perinteisiä arvoja suojelevia amerikkalaisia. Jotta Tony voi voittaa tämän sekopään, täytyy hänenkin kehittää omaa teknologiaansa ja päättää, onko hän Tony Stark vai Rautamies. Extremis päivittää Rautamiehen taustatarinan 2000-luvulle, ja samalla antaa uuden status quon hahmolle; haarniska ja Tony eivät ole kaksi eri henkilöä vaan yksi ja sama. Robert Mallen on harvinaisen moderni kuvaus äärioikeisto-terroristista, joka puolustelee klaania ja omia tekojaan "amerikkalaisten arvojen puolustamisena." Tämä tarina näkyy juurikin teemojensa puolesta elokuvassa.



Tonyn koko hahmo tässä elokuvassa tasapainottelee juurikin asevarustelun ja Starkkina olemisen välillä. Ajatus ilman pukua olemisesta tekee hänestä hermoraunion. Hän käy läpi joukon haasteita ilman haarniskaa, luoden taas tyhjästä arsenaalin jolla pärjätä mahdottomissakin tilanteissa- naulapyssystä tehty nukutustikkapistooli, taser-hanska, palopommeja ja kranaatteja joulupalloista (Joulu ja Shane Black kulkevat käsi kädessä). Tony ja Rautamies eivät ole kaksi erillistä hahmoa, vaan yksi ja sama. Pahis peilaa tätä omilla kyvyillään; hän on oikea elävä ase, joka on ikuisesti lukittu oman voimansa kanssa, mutta tämä ei tee hänestä sen vahvempaa. Voima ei ole tärkeää, vaan se miten sitä käytetään. Molemmissa aseteollisuus käyttää omia superaseitaan siviileihin testatakseen niitä ja kehittääkseen aseista jotain, jota voisi joku päivä auttaa ihmisten auttamiseen. Tiede on, sekä sarjakuvassa että elokuvassa, ajanut Maya Hansenin ja Aldrich Killianin moraalittomalla tielle (Ja ei, Killianin motivaatio ei ole se että Tony hylkäsi hänet 13 vuotta sitten katolle. Se on hänen katalystinsa, ei motivaationsa). Iron Man 3 käyttää hyvin alkuperäismateriaalinsa; poimien vain tärkeimmät teemat tarinasta ilman että joutuu kahlehtimaan itseään tarinan rakenteeseen.




...hetkinen. Eikös minun pitänytkin inhota tätä elokuvaa? Vuosikaudet olen saarnannut tästä elokuvasta, ja nyt olen käyttänyt jo lähes 1000 sanaa sen kehumiseen? Mitä täällä oikein tapahtuu? Miksi en pitänyt tästä elokuvasta sillo-aaaah.


Mandariini ja katsojan odotukset

Ja sitten, kuten tiedämme, paljastus tapahtuu. Aikaisemmin mainitsin että Mandariini on käytännössä kokoelma moderneja terrorismiin liitettäviä mielikuvia; anti-amerikkalainen, länsimaista sivistystä vihaava epämääräisen lähi-itämaisen näköinen kaapumies, joka pitää uskonnollis-sävytteisiä televisiopuheita terroristi-iskujen jälkeen, suoraan antagonisoiden Yhdysvaltojen presidenttiä toimimaan häntä vastaan. Hän on vihollisena liian täydellinen tähän tilanteeseen, ja oli muutenkin kokoelma ongelmallisen suosittuja terroristi-kliseitä. Ja tämä oli tarkoituskin, sillä Mandariini oli mittatilaus-suunniteltu terroristi. Mandariini ei ainoastaan huijaa Tonya, vaan myös katsojia, pelaten täydellisesti myös meidän odotuksiamme siitä miten media esittää terroristeja. Tottakai hän on Mandariini ja tarinan pahis- katsokaa nyt häntä!



Tämä oli pitkään se minkä kanssa minulla oli isoin ongelma, kahdestakin syystä. Ensinnäkin olen sarjakuvien Mandariinin iso fani, ja se mitenkä tämä peilautuu Tonyn vihollisena on ollut minusta aina mielenkiintoista. Diggailin uuden version ulkonäöstä, ja vaikka tältä puuttui alkuperäisen voimasormukset, olin valmis hyväksymään hieman maallisemman version hahmosta. Toisekseen...en tainnut pitää siitä että minua onnistuttiin huijaamaan niin hyvin. Iron Man 3 veti minua niin hyvin höplästä, pisti myös minut uskomaan että tietysti Mandariini näyttää tuolta nykyään, tuollaisia terroristit ovat, kun oikea uhka koko ajan olikin jotain paljon tutumpaa. Jonkin aikaa minua on suorastaan hävettänyt se, kuinka en silloin suostunut uskomaan tätä ilmiselvää tosiasiaa. Mutta Shane Blackin idea oli kuitenkin nerokas. Se pistää katsojan ajattelemaan omia olettamuksiaan terrorismista ja mediasta, antaa todellisen yllätyksen jota mikään markkinonnissa ei onnistunut pilaamaan ja jollaista MCU ei ollut vielä siinä vaiheessa tehnyt- vetänyt sarjakuvayleisöltä maton alta, ja pistäen heidät kohtaamaan sarjakuvahahmon ongelmalliset juuret. 



Ei, todellinen paha elokuvassa on terrorismin vastaisesta sodasta eniten hyötyvä taho eli ase-ja sotateollisuus. Pidin pitkään Guy Pearcen näyttelemää Aldrich Killiania vain taas yhtenä monista Tonyn perinteisistä pukumies-vihollisista, joita motivoi vain raha. Ja toki, Killian kuuluu tähän samaan kastiin osittain, mutta myös vie hahmoaan hieman eri urille. Hän ei varsinaisesti kilpaile Tonyn kanssa millään tasolla- Tony on ulkona asetehtailusta, joten tällä tasolla he eivät ole samassa kategoriassa. Killian käyttää terrorismin (ja tietysti superuhkien, koska New York) tuomaa pelkotilaa hyväkseen ruokkimalla tätä median kautta Mandariinilla, ja kerää loputtomasti rahaa saatuaan Yhdysvaltain hallituksesta asiakkaan tätä (kuviteltua) sotaa varten. Killian lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla;  hän voi testata kehitysvaiheessa olevaa supersotilasseerumiaan ja samalla luoda uskottavia ja ei johtolankoja jättäviä terroristi-iskuja jotka vain palvelevat häntä lisää. Aiemmin jo elokuvassa vahvistettu "post-9/11" mieliala ja teema jatkuu sulavasti Killianissa, valaisten sen joka eniten hyötyy tilanteesta- taho joka omistaa tappovälineet.

...tätä tietysti helpottaa jos on ITSE tappoväline.


Dare to be a Hero

Paljon synkkiä teemoja ja vaikeita asioita käsitellään Iron Man 3:en aikana, mutta se onnistuu silti olemaan hauska ja hyvin viihdyttävä supersankarielokuva kaikesta huolimatta. Yksi tärkeimmistä elementeistä tässä onnistumisen suhteen on onnistuminen ja aito sankaruus. Merkittävin esimerkki tästä on 9/11-tematiikkaan sopiva positiivinen noste. Tony joutuu tilanteeseen, jossa hänen pitää pelastaa 11 lentokoneesta putoavaa ihmistä yksin. Ja Tony tekee sen, käyttäen taas jälleen järkeään ja teknologiaansa yhdessä ja pelastaa päivän, tuoden takaisin toivoa Tonylle-hän pystyy tähän, hän voi olla yhä sankari. Tätä voi verrata temaattisesti Hudson-joella 2009 tapahtuneeseen ihmeeseen, jossa lentokoneen pudotessa taivaalta kukaan ei kuollut, vaan kaikki pelastuivat. Se tuntui aikanaan ihmeeltä, ja toimi eräänlaisena katharsiksena post-9/11 Amerikalle. Nyt, tämä pelastusretki toimi sinä Tonylle joka tähän mennessä oli lähinnä epäonnistunut ja ajautunut harhaan kerta toisensa jälkeen. Tämä kohtaus on hienosti toteutettu ja vahvistaa jälleen elokuvan teemaa; Rautamies ei ole vain ase, vaan sankaruuden väline. Valinta on Tonylla.



Sitten on elokuvan loppu, iso taistelu pahista vastaan telakalla. Tämä on hauska toimintamättö jossa Tony käyttää kaikki haarniskansa ja kikkansa selviytyäkseen extremis-sotilaista ja Aldrich Killianista, ja Rhodey pelastaa presidentin ilman haarniskaa, hänkin käyttäen fiksuja kikkoja supersotilaita vastaan. Haarniskoita on kymmeniä erilaisia- osa niistä on selkeästi suunniteltu aivan jotain muuta kuin taistelua varten, osoittaen selkeästi Tonyn kehityksen pelkästä "parhaimman aseen kehittäjästä". Igor, Red Snapper ja Gamma-haarniskat oltiin suunniteltu rakennus-ja pelastusoperaatioihin, mutta tarpeen vaatiessa ne voivat myös heitellä extremis-sotilaita pitkin seiniä. Yhä minua kuitenkin hieman häiritsee Pepperi (Gwyneth Paltrow) osuus taistelussa. Ei sillä etteikö se ollut siistiä, kun  Pepper pistää tämän perään kuolanneen Killianin pakettiin tyylillä, mutta mikään extremis-voimissa tai Pepperin hahmossa kertoi tämän olevan näin tyhmän hyvä taistelemaan. Antoiko extremis myös taistelukyvyt? Oliko Pepper salaa supertaitava kamppailulajien harrastaja? Elokuva ei oikein oikeuta kumpaakaan, ja se häiritsee hieman muuten hienossa lopussa.



Iron Man 3 on pitkään ollut elokuva, jota olen haukkunut isoon ääneen ilman mitään ilmeistä syytä. Aivan kuten Batman v Superman: Dawn of Justicen ja Suicide Squadin tapauksessa, olin selkeästi hätiköinyt enkä nähnyt kokonaiskuvaa. Iron Man 3 on Iron Man-elokuvista paras, ja aloitti omalta osaltaan sen trendin, jossa ohjaajat alkoivat vaikuttamaan MCU-elokuvissa yhä enemmän- tämä on kulminoitunut tänä vuonna Thor: Ragnarokissa, jota ei voisi kuvitella kenenkään muun paitsi Taika Waititin elokuvaksi. Shane Blackin filmografia pysyy siistinä ja Iron Man-elokuvat saivat ansaitsemansa lopun. Olen myöskin hyvin tietoinen siitä, että Iron Man 3:en relevanttius MCU:ssa on vähentynyt, ja tällainen teksti on auttamatta myöhässä. Mutta olen tuntenut hieman häpeää jopa tämän puolesta, ja halusin saada itselleni jonkinnäköisen sulkeuman tämän elokuvan suhteen. On parempi myöntää virheensä ja omat ongelmasi sen sijaan että pitäisit kiinni jostain ajatuksesta joka ei pidä paikkansa. Hey, that's like a metaphor or something. Iron Man 3 onnistui aikoinaan kieputtamaan minut sormensa ympärille, ja vasta myöhemmin olen tajunnut sen olleen aika hyvä juttu. Jos elokuva onnistuu myymään sinulle tietyn kuvan itsestään, ja sitten kesken kaiken paljastaa korttinsa ja katsoja tajuaa tulleensa huijatuksi, ei ole taitavan ohjaajan, hyvien näyttelijöiden ja erinomaisen käsikirjoituksen vika että et tajua sen neroutta. Se on sinun harteillasi, kuten on myös mahdollisuus nähdä asiat myöhemmin toisella tavalla. 

Atte T


PS. Mitä, luulitteko aikaisemman kontekstin perusteella että tämä olisi samanlaista mitä odotitte, mutta sitten käänsinkin koko homman ympäri puolivälin maissa? Jännä, miltäköhän se mahtaa tuntua...

lauantai 4. marraskuuta 2017

Atte Arvostaa: Thor: Ragnarok

Thor-elokuvien tie on ollut täynnä kuoppia ja vaihtuvia visioita. Ensimmäinen Thor oli mainio intro hahmolle, mutta jumitti liikaa meidän maailmassamme ja ei osannut käyttää lähdemateriaalinsa rikkautta kuin vain pintapuolisesti. Tätä seurannut Thor: Dark World oli vakava ja vaikka se imi hahmoja Walt Simonsonin värikkäästä hahmogalleriasta, oli Malekith ja kumppanit kuitenkin tylsiä ja harmaita, ja tarina jumitti taas tylsien ihmishahmojen kanssa. Nyt, kolmannen Thor-elokuvan koittaessa, on kysymys taas esillä: saadaanko Thor-elokuvaa toimimaan kunnolla, ja kääntyykö sarjakuvien värikkyys ja yliampuvan siisti tunnelma elokuvamuotoon ikinä?

Pelko pois. Siinä missä Shakespeare-leffojen ohjaaja ja Game of Thrones-ohjaaja epäonnistuivat, uusiseelantilainen komediaohjaaja onnistuu!

Thor: Ragnarok



Taustaa: Toisessa ajassa syntyi HELA, jättiläisen ja jumalan lapsi. Odin antoi hänelle hallitavaksi tuonelan, ja vallan yli kuolleiden. Mutta Hel ei tyytynyt tähän, vaan halusi laajentaa valtaansa myös elävien maailmaan. Hän yritti houkutella vakavasti haavoittuneen Thorin sielun mukaansa, mutta Thorin onnistui vastustamaan tätä. Hela ja Ukkosen Jumala ovat sitemmin kohdanneet useita kertoja. Helan loivat Stan Lee ja Jack Kirby.

Elokuva: Asgardin prinssin Thorin (Chris Hemsworth) pitäessä rauhaa yllä ympäri Yhdeksää Maailmaa, pääsee muinainen pahuus nimeltä Hela (Cate Blanchett) vapaaksi, valloittaen Asgardin ja ajaen Thorin maanpakoon ilman vasaraansa. Hän ajautuu gladiaattoriplaneetta Sakaarille, jossa hän kohtaa vanhan taistelutoverinsa Hulkin (Mark Ruffalo) ja alkoholisoituneen Valkyrian (Tessa Thompson). Thorin on paettava Sakaarilta ja pelastettava Asgard ja muut Yhdeksän Maailmaa, mutta mitä hän mahtaa Kuoleman Jumalattarelle?



Taika Waititi on ohjannut nyt kolme elokuvaa, jotka jakavat saman alla kulkevan pääteeman. What We Do In The Shadows ja Hunt for the Wilderpeople sekä Thor: Ragnarok ovat kaikki hulvattomia elokuvia joissa käsitellään jollain tasolla kolonialismia. Ja kyllä, Thor: Ragnarok on hulvaton ja toimii kuin häkä. Kolmannella yrityksellä olemme saaneet vihdoinkin värikkään, eeppisen, jumalaisen Thor-elokuvan jossa melodramatiikkaa tai maailmanlopun skenaarioita ei vältellä ja kaikki aina tapahtumapaikoista puvustukseen huokuu Jack Kirbyn ja Walt Simonsonin Thor-sarjakuvien tunnelmaa. Erityiskiitos heti aluksi Mark Mothersbaughille, jonka soundtrack on omiaan koko elokuvan kasari-fiilikselle vahvoina synoineen ja hakkaavin biitteineen.



Chris Hemsworth on yhä erittäin hyvä Thorina, ja hänestä paistaa yhä enemmän läpi sama aura kuin Ryan Reynoldsista ja Armie Hammerista; komea miesnäyttelijä, joka kaikesta päätellen on parempi komediassa kuin vakavassa draamassa. Tom Hiddlestonin Loki on ollut se yksi asia joka on toiminut sataprosenttisesti joka kerta, eikä tämä muutu mihinkään. Tessa Thompson on loistava Valkyriena. Valkyria on alkoholisoitunut mutta yhä taitava soturi, joka on traumaattisen taistelun jäljiltä jäänyt harrastamaan itsetuhoisuutta Sakaarille. Thompson on hauska, kaunis ja hurja taistelukohtauksissa, ja tämän rento asenne kaikkeen vain vahvistaa tätä kaikkea. Thompson on sanonut Valkyrian olleen myöskin biseksuaali ja sen piti näkyä elokuvassa; osa tästä päätyi nähtävästi leikkaushuoneen lattialle, mutta viittauksia tähän voi yhä lukea Valkyrian taustan tapahtumista.



Mutta Hulk on kuitenkin se joka on varastaa Ragnarokissa shown alati. Tämä on ehkä paras elokuvaversio Hulkista, ja lähimpänä sarjakuvista tuttua lihaskimppua. Hän ei ole vain raivoava hirviö, vaan oma persoonansa erillään Bannerista. Mark Ruffalo pääsee nyt itse Hulkin puikkoihin, ja lopputulos on todella hauska ja vaikuttava. Myöskin Hulkin ulkonäköä ollaan hiottu ja tämä näyttää upealta viskoessaan Thoria ympäri gladiaattoriareenaa tai vain heitellessään jättimäistä kumipalloa seinään. Myös Banner on muuttunut, mutta enemmän tarinan seurauksena; kaksi vuotta Hulkin sisällä jumissa ollut Bruce on koko ajan hämmentynyt ja sekava, ja Ruffalo hoitaa tämänkin hienosti. Taika Waititi itse näyttelee Thorin gladiaattorikaveri Korgia, joka on välittömästi koko elokuvasarjan hauskimpia ja parhaiten toteutettuja hahmoja.


Hela on huikea,  ja vaikka tämän juoni voi tuntua tylsältä kahden erittäin hyvän Marvel Cinematic Universe-vihollisen (Korppikotka & Ego) jälkeen, on hän itseasiassa täydellinen vihollinen juuri tähän elokuvaan. Hela on apokalyptinen uhka, joka repii menneisyyden haavat auki ja uhkaa kaikkea mistä Thor välittää. Koska elokuva kertoo enemmän Thorin matkasta kuin tämän konfliktista Helan kanssa, on Helan yksiulotteisuus ymmärrettävää, ja Cate Blanchett black metal-jumalattarena saa muutenkin katsojan unohtamaan hänen yksinkertaisen "valloita maailmankaikkeus"-suunnitelmansa. Jeff Goldblum on hulvaton limaisena Suurmestarina, ja tämän haluttomuus puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja kasuaali katsanto hirmutekoihin on mahtava yhdistelmä. Hatunnoston ansaitsee myös Karl Urban, joka tuo hyvin paljon Skurgen eli Teloittajan hahmoon pienillä ilmeillä ja kehonkielellä. Ja kyllä, Skurge-fanit, me saamme sen hetken. Ja se on sen arvoista.



Thor: Ragnarokilla on käytännössä kaksi pahista, Hela & Suurmestari, joista Hela on tietysti keskeisempi, mutta molemmat ovat välttämättömiä elokuvan teeman vuoksi. Kuten alussa sanoin, Waititi käsittelee usein elokuvissaan kolonialismia ja sen jättämiä jälkiä. Hela on menneisyyden syntien aave, kolonialismin inkarnaatio joka tuo mukanaan Asgardin synkän historian valloittajana. Asgardin siistityn sankarihistorian alla on veren ja sodan historia, ja kuten Hela osuvasti huomauttaa, Valhallan kulta ei ole tullut tyhjästä. Suurmestarin orja-isännän elkeet ja Sakaarin riistetty ja viihteellä sokaistu kansa myöskin kielii toisenlaisesta kolonialismin muodosta. Tähän liittyy vahvasti myös elokuvan loppukaneetit, ja rohkea loppu jossa mitään ei peitellä uudestaan piiloon. Waititi teki skandinaaviseen mytologiaan löyhästi perustuvasta viikininkijumalasupersankari-elokuvasta vahvasti post-kolonialistisen elokuvan, ja tämä on syy miksi hän on tämän vuosikymmenen parhaimpia ohjaajia.



Ja kun sanon elokuvan olen viikinkijumalasupersankari-elokuva, tarkoitan sitä. Elokuva on totisesti nimensä ansainnut. Tämä on se Thor jota olen odottanut jo kauan; taistelut ovat eeppisiä ja yliampuvan cooleja, maailma on väriä ja monimuotoisuutta täynnä, suuria sankaritekoja ja loputonta pahuutta. Tulijättiläinen taistelee Thoria vastaan palavalla miekalla lohikäärmeen tempoessa ketjujaan auki taustalla- ja tämä on vasta elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia! Thor: Ragnarok käyttää alussa loistavan needledrop-musiikin taistelun eeppisen tunnelman nostamiseen, ja kun elokuva tekee saman uudestaan samalla kappaleella, tuntuu se yhtä upealta. Thor: Ragnarok on silkkaa parhautta; hauska kuin mikä (kenties hauskin MCU-elokuva tähän mennessä), eeppinen kuin Wagnerin ooppera, moderni, retro, sarjakuville uskollinen mutta samalla uusia teitä ja rohkeita ratkaisuja ottava tienavaaja. Kolmas Thor-elokuva on sataprosenttisesti Thor-elokuva, Marvel-elokuva ja Taika Waititi-elokuva, ja helposti odotuksen arvoinen. Menkää ja rokatkaa täysillä.

Atte T

Ps. Jokainen, joka kyseenalaistaa sen miksi Valkyriaa näyttelee Tessa Thompson, voi puolestani hypätä lähimpään järveen. 

Ppps.

"Helissä ei lauleta lauluja
Eikä siellä juhlita sankareita
sillä se maa on synkkä ja surullinen.
Mutta Gjallerbrun ja sitä puolustaneen jumalan tarinaa
kerrotaan kuiskaillen yhdeksässä maailmassa.
Ja kun uusi tulija kysyy
"Kuka oli se, jonka edessä jopa Hela laski katseensa"
On vastaus aina sama:
Hän seisoi yksin Gjallerbrulla. 
Ja siinä on vastausta riittävästi."

FEELS
   

maanantai 30. lokakuuta 2017

Stranger Things- hahmot, teksti ja lopetus

Tämän vuoden kohokohta televisiopuolella oli ehdottomasti kauan odotettu toinen tuotantokausi Netflixin Stranger Things-sarjaan. Stranger Things oli viime vuoden parhaimpia yllätyksiä; 80-luvun mediasta inspiraatiota imevä, rakastava pastissi niin Steven Spielbergin kuin Stephen Kingin elokuvista, täynnä uusia ideoita ja mahtavaa näyttelijätyötä. Loistava käsikirjoitus, tarttuva musiikki ja täydellinen tasapaino kauhun, epätoivon, menetyksen ja voiton välillä. Dufferin Veljesten vankkumaton näkemys antoi sarjalle täysin oman lookin ja tunnelman joka sitoo katsojan sarjan maailmaan ja tapahtumiin välittömästi. Ensimmäinen kausi oli yhtä juhlaa, ja toisen kauden koittaessa oli jännitys katossa. Mitenkä tämä vertautuu ensimmäiseen kauteen? Kierretäänkö tarinassa kehää, onko tämä liikaa toisintoa ja onnistuuko ensimmäisen kauden taika toimimaan uudelleen?



Kyllä, tuhat kertaa kyllä. Stranger Things 2 lumosi minut uudestaan ja yhtä voimakkaasti kuin ensimmäinenkin kausi, ja monellakin tapaa jatkoi sarjan tarinaa uusiin ja mielenkiintoisiin sfääreihin. Voisin tehdä tästä tekstistä perinteisen kolme-neljäkappaleisen arvostelun mutta....miksi? Me tiedämme että tämä sarja on hyvä, kaikki ovat katsoneet sen ja ne jotka eivät jostain syystä ole, menkää katsomaan kausi 1 ja ymmärrätte mistä puhun. Mistä minä tänään haluan kuitenkin puhua on Stranger Things 2:en  eri elementit, jotka nostavat sen niin oman pastissi-genrensä kuin modernin television huipulle helposti. Tämä tarkoittaa käytännössä hahmoja, intertekstuaalisuutta ja tarinaa kokonaisuutena. Turvavyöt kiinni, nyt mennään.

Sisältää juonipaljastuksia molemmilta kausilta!

Vahvoja naisia, herkkiä miehiä

Ensimmäisen kauden parhaimpia yllätyksiä oli sen naishahmojen tärkeys tarinassa. Vaikka ensimmäinen kausi lähti hyvin perinteistä "poikaporukka" lähtökohdasta Mike Wheelerin (Finn Wolfhard), Lucas Sinclairin (Caleb McLaughlin) ja Dustin Hendersonin (Gaten Matarazzo) hyvän ystävän Will Byersin (Noah Schnapp) kadottua. Tätä katoamista lähtee selvittämään myös Hawkinsin kylän poliisipäällikkö Jim Hopper (David Harbour) sekä Willin isoveli Jonathan Byers (Charlie Heaton). Mutta ne, jotka saattavat tarinan loppuun ja ovat ajavia voimia kolmessa eri tarinassa ovat enigmaattinen supervoimainen lapsi Eleven (Millie Bobby Brown), Will Byersin äiti Joyce (Winona Ryder) ja sivullisen uhrin Barbaran paras ystävä Nancy Wheeler (Natalia Dryer). Eleven on syy ja ratkaisu yliluonnollisiin uhkiin Hawkinsissa, Joyce ei ikinä luovuta tai lopeta poikansa etsimistä ja Nancy Wheeler etsii ystäväänsä ja kohdattuaan Demogorgonin hänen tahtonsa vain vahvistuu. Toki pojat, Hopper ja Jonathan tekevät paljon asian eteen ja ovat yhtä tärkeitä tarinan kannalta, mutta nämä naiset olivat kuitenkin ne joidenka ansiosta Will Byers saatiin pelastettua, sekä sarjan posiitivisin yllätys joka jatkui yhä tällä kaudella.



Miehistä puheenollen; jo ensimmäinen kausi näytti, kuinka Stranger Thingsin mieshahmot monellakin tapaa rikkovat perinteisten kuvaamansa aikakauden sekä nykyajan mieshahmojen odottamuksia. Kova, äijämäinen käytös tai itsevarmuus on jätetty sivualalle. Will Byersin kantava teema oli rehellisyys sekä herkkyys, ja juuri tämän herkkyyden sekä taiteellisen luonteen takia häntä kiusataan alati. Ujo Jonathan ei osallistu muiden ikäistensä juopotteluun ja perinteiseen kukkoiluun, ja häntä pidetään friikkinä tämän takia. Jopa Jim Hopper, sarjan vahvin mieshahmo, on juuri ja juuri traumansa kanssa pärjäävä ihmisromu. Ja tietysti pojat Mike, Lucas ja Dustin ovat kaikki nörttejä ja oman yhteisönsä hylkiöitä, jotka käyttävät D&D:tä ja popkulttuuria selittämään omia ongelmiaan ja maailmaa ympärillään. He eivät pelkää itkeä, halata, näyttää tunteitaan ja olla erilaisia. Ja he eivät kasva pois näistä hahmoelementeistä, koska ne eivät ole heikkouksia! Herkkyys ja aito empatia sekä ihmisläheisyys tekevät näistä hahmoista oudolla tavalla uniikkeja tässä ajassa.



Ja toinen kausi vain lisää panoksia tämän suhteen. Eleven on Hopperin pyynnöstä kadonnut kaikkien elämästä, mutta hän ei voi vain pysyä neljän seinän sisällä vaan haluaa selvittää oman paikkansa maailmassa. Joycen huolenpito yhä oireilevasta Willistä eskaloituu uusiin mittoihin ja tämän rakkaus poikaansa kohtaan on pysäyttämätöntä. Nancy Wheeler kokee syyllisyydentunnetta Barbaran suhteen ja haluaa saada syylliset tämän kohtalon takana oikeuden eteen. Uusi hahmo Maxine "Mad Max"  Hargrove (Sadie Sink) ajautuu Lucasin ja Dustinin ihastuksen takia mukaan tapahtumiin, ja tämän myrkyllinen perheympäristö on tehnyt hänelle kovan ulkokuoren. Max oli riskaabeli lisäys- skeptiset kovishahmot voivat olla äkkiä ärsyttäviä, mutta Sadie Sink saa hahmon toimimaan elekiellellään hyvin ja tämän luonteelle annetaan looginen selitys Billyn muodossa. Maxin lopullinen konflikti veljensä Billyn (Dacre Montgomery) kanssa on erittäin toimiva ja vakuuttava kohtaus.



Will Byersin elämä ei ole helpottunut lainkaan; outojen tapahtumien johdosta häntä kiusataan yhä enemmän ja tätä vainoavat visiot vain jatkavat tämän ahdistusta maailmasta. Wil Byers kokee uskomatonta painetta koko ajan ja tämän hajoaminen kyyneliin on joka kerta uskottavaa ja todella raadollista. Ja kun Will kärsii, kärsii myös Jonathan, joka ei kestä nähdä veljeään tuskissaan ja alkaa itse hajota loppupuolella pahasti, haluten vain kaiken loppuvan. Hopper repeytyy kahden välille koittaessaan auttaa Joycea Wilin kanssa ja huolehtia Elevenista, ja lopulta hän menettää Elevenin luottamuksen. Hopper toimii myös Elevenille ja Mikelle positiivisena isähahmona, joka ei hyväksikäytä eikä ylenkatso näitä lapsia vaikkei aina heitä ymmärräkkään. Steve näkee oman idioottimaisuutensa kiteytyneenä Maxin isoveljessä Billyssa; seksistisessä, myrkyllisen maskuliinisuuden ja sosiopaattisen raivon kiteytymä, ja alkaa hieman miettiä itseään uudessa valossa. Uusi hahmo Bob Newby (Sean Astin) on kuin päähahmoryhmä aikuisena; nörtti ja hieman outo mutta pohjimmiltaan kiltti ja herkkä mies, joka ei pelkää olla rehellinen tunteidensa kanssa ja auttaa muita niin hyvin kuin vain voi.



Sivuhuomio: näyttelijätyö on tässä sarjassa aivan uskomattoman korkealla, mutta Noah Schnapp on Will Byersina aivan toisella tasolla. Hän ei saanut paljoakaan ruutuaikaa viime kaudella, mutta nyt hän on tapahtumien keskiössä ja pääsee näyttämään kykyjään näyttelijänä kunnolla. Ja mitä hän tekee on uskomatonta. Will on herkkä ja hiljainen lapsi ja tämän visiot ajavat tämän haurasta mieltä koko ajan enemmän hajalle. Hän on vain kosmisen olennen pelinappula, ja Will ei kestä tätä lainkaan. Hänen tuskanhuutonsa, itkuinen vastustuksensa kamppaillessaan olennon kanssa mielessään ja uskomaton, lähes häiritsevä olemuksensa näissä kohtauksissa on loistavaa ja todistaa Noah Schnappin olevan todellinen tähtinäyttelijä.




Stranger Thingsin hahmot ovat aitoja ja eläviä. Edes uskomaton kusipää Billy ei ole yksiulotteinen hahmo, vaan tämän omalle käytökselle annetaan perusta omasta perheestään. He eivät ole superihmisiä jotka kestävät kaiken, vaan he kärsivät, näyttävät oman surunsa mutta myöskin yrittävät kaikkensa pärjätäkseen. Joyce ei ole valmis luovuttamaan poikaansa yliluonnollisille olennoille, ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen lapsensa takaisin, mikä horjuttaa herkkää Jonathania, jota pitää pystyssä vahva ja kovia nähnyt ja kokenut Nancy. Tämä kaikki on rakennetu huolella ja taidolla, ja tekee Stranger Thingsistä niin aidon tuntuista kaiken epäaidon ympäröimänäkin.



E.T ja Oliver Twist- Elevenin tarina

Eleven oli ensimmäisen kauden parhaimpia hahmoja ja tämän rooli sarjassa oli tärkeä ja täynnä syvyyttä. Elevenin tarina oli ensimmäisellä kaudella käytännössä "E.T mutta avaruusolennon sijaan hän on 11-vuotias tyttö". Pojat löytävät hänet, pelottavat pukumiehet ovat tämän perässä, hän asuu yhden pojista luona tämän vanhempien sitä tajuamatta, hän luo vahvan suhteen pojan kanssa ja käyttää ihmeellisiä voimiaan pelastaakseen päivän pariinkin otteeseen. Lopulta hänen on mentävä pois, jotta muut voivat jatkaa elämäänsä rauhassa. Mutta messiaanisen arkkityypin sijaan Eleven on traumatisoitunut lapsi joka ei ole päässyt kokemaan aitoa lapsuutta tai myötätuntoa ikinä. Eleven on vielä hyvin pitkälti lapsi, joka ei aivan ymmärrä jokaisen tekonsa seurauksia. Mutta kun Mike ja muut pojat ovat kilttejä häntä kohtaan, Eleven alkaa löytämään vihdoinkin rakkautta maailmasta.




Ja toisella kaudella tämä intertekstuaalinen tarina jatkuu Oliver Twistin muodossa. Oltuaan aluksi valtion hoivissa, Eleven karkaa ja päätyy lopulta Jim Hopperin hoteisiin, jossa hän saa turvallisen kodin. Hän ei kuitenkaan viihdy poliisin luona, ja lopulta lähtee kaupunkiin. Kapungissa hän päätyy rikollisten lasten piiriin, jossa karismaattinen johtaja suostuttelee hänet lain väärällä puolelle. Mutta Eleven ei ole paha eikä rikollinen, ja lähtee lopulta pois synkästä ja vaarallisesta kaupungista, palaten takaisin maalle jossa hän voi olla onnellinen. Oliver Twist on tarina hyvästä ja pahasta ja yhteiskunnan reunoilla elävistä hylkiöistä, ja Elevenin kasvutarina on paljolti tämän valinta vihassa ja surussa elämisen tai eteenpäin liikkumisen välillä. Hänen sisarensa Kali (Linnea Berthelsen) ei ole onnistunut päästämään vihastaan irti, ja uskoo että tappamalla kaikki vastuussa hänen tuskastaan hän pääsee etenepäin, ja auttaa samalla Elevenia. Eleven ja Kali ovat mielenkiintoinen leikkaus samasta puusta; traumatisoituneet ja täynnä raivoa olevat esiteinit, mutta Kali ei ole kokenut aitoa rakkautta kuten Eleven on, eikä hän ymmärrä tämän maailmaa. Ja tämä kulminoituu näiden kahden hahmon viimeisiin sanoihin toisillensa:

Kali: "They cannot save you!"
Eleven: "No. But I can save them."

It's never just about you.



Intertekstuaalisuus rakenteen luojana

Kuten aiemmin sanoin, Stranger Things omaa paljon pastissin tapaan intertekstuaalisia viittauksia Spielbergin ja Kingin elokuviin sekä moniin muihin 80-luvun tieteisfiktiotarinoihin. Näkyvimmät näistä innoituksen lähteistä vat E.T, Painajainen Elm Streetillä, It, Carrie, Firestarter, Stand by Me ja The Thing, ja 2. kausi heittää mukaan vielä Aliensin ja Manaajan, mutta nämä ovat lähinnä osa estetiikkaa ja tyyliä. Ja Stranger Things ei ole mikään viittaussirkus jossa tiputellaan vitsejä elokuvista tai kopioidaan suoria lineja tai kohtauksia tökerön mielistelyn vuoksi. Pojat sarjassa käyttävät alati popkulttuuria itseilmaisuna ja  selviytymismekanismina, viitatessaan luonnottomiin olentoihin D&D-hirviöinä. Intertekstuaalisuus eli tekstienvälisyys on tärkeä elementti pastisseissa, sillä se juurtaa sitä johonkin tuttuun ja antaa katsojalle mahdollisuuden tarkastella tuttua tarinankerronan elementtiä uudessa valossa. Ja Stranger Things käyttää intertekstuaalisuutta aseenaan taidokkaasti, huomaamattomasti ja joka kerta tehokkaasti.

Stand By Me (1986)

Olen kuullut muutamaan otteeseen sanottavan, että Stranger Things ei ole kauhua vaan scifiä. Olen kunnioittavasti eri mieltä, sillä vaikka Stranger Things ei pelota juuri sinua, ovat kauhun taiteelliset elementit juurrutettu syvälle sen tekstiin. Yhdistämällä kauhu-ja scifitarinoiden kuten Painajaisen Elm Streetillä ja The Thingin visuaalisuutta ja E.T:n ja Stand By Me:n nostalgista lapsuuskuvaa Stranger Things pääsee kauhun tärkeimpään elementtiin kiinni: tutun ja turvallisen tuhoamiseen. Se perustaa jännityksensä yhteen vaikuttavimmista kauhun muodoista, eli "aikuisten pelkoon", pelkoon joka perustuu lasten vaarantamiseen ja perheenjäsenten menetykseen. Lasten tappaminen on iso tabu kulttuurissamme, ja lasten vaarantaminen-erityisesti lasten jotka ovat sarjan päähenkilöt ja joidenka tarinaa me seuraamme- on erittäin toimiva tapa rakentaa kauhua. Pikkukaupungin viattomuus, turvallisuus ja nostalginen kuva 80-luvun elämästä tuhotaan kaikki hiljalleen sarjan aikana juurikin lisäämällä siihen Lovecraftiaanisia, säälimättömiä olentoja. 

Nightmare on Elm Street (1984)


Mutta intertekstuaalisuus ei lopu vain tähän. Yllä käyttämäni esimerkit E.T:stä ja Oliver Twististä Elevenin tarinan suhteen ei ole ainoa rakenteellinen viittaus sarjassa. Oliver Twistissä orvon Oliverin rikoksen teille johdattaa pirullinen Fagin, ja tässä kohtaa Stranger Things eroaa tästä tekstistä. Elevenin ja Kalin suhde on hyvin mielenkiintoinen yhdistelmä kolmea erilaista tarinalähdettä: Imperiumin Vastaiskua, Ryhmä-X:ää ja keskitysleiritrauman alluusiota. Koko Kalin ryhmästä huokuu Ryhmä-X:ää muistuttava hylkiöiden perhe-fiilis. Ja kuten nuori Magneto, Kali ja Eleven metsästävät niitä jotka satuttivat heitä, ja eräässä kohtauksessa oleva subteksti huutaa "keskitysleiriselviytyjät paenneen natsin perässä".  Kalin opettaessa Elevenia luottamaan vihaansa voimia käyttäessään tulee helposti mieleen X-Men: First Classin vastaava kohtaus, jossa Charles neuvoo Magnetoa käyttämään hyviä muistojaan voimiensa lähteenä. Mutta Kalin ja Elevenin suhteessa on myös paljon samanlaista kuin Yodan ja Luke Skywalkerin suhteessa Imperiumin Vastaiskussa. Kali neuvoo Elevenia unohtamaan asioiden koon ja keskittymään tunteeseen sisällään, antaa tälle vision isästään joka kertoo Elevenin sisäisestä pimeydestä ja lopulta Eleven jättää Kalin- ja mahdolliset tulevat opetukset- koska hänen ystävänsä tarvitsevat hänen apuaan. Näin Stranger Things käyttää intertekstuaalisuutta luomaan vahvaa, helposti samaistuttavaa ja tehokasta rakennetta tarinaan, joka luo uusia tasoja mitä enemmän sitä alkaa ajattelemaan.

The Warriors (1979)


Loppu on tärkein

"Last act makes the film. Wow them at the end, and you got a hit." -Robert McKee, adaptation.

Stranger Things on synkkä sarja, ja sanoisin että 2. kausi yltää vielä synkempiin sfääreihin. Siinä on pelottavia teemoja, rankkoja ja jopa häiritseviä kohtauksia jossa ei säästellä katsojaa juurikaan. Tämä ei tarkoita ainoastaan väkivaltaa tai verta, vaan myös kohtauksia kuten sisäisesti palava Will Byers kirkumassa tuskissaan tai perheväkivalta Billien ja Maxin kodissa. Tähän päälle ahdistava tunnelma, musiikki joka ei jätä rauhaan ja lohduttoman epätoivon tunne joka nousee molemmilla kausilla esiin lopun jo häämöttäessä. Nykyaikaisten synkkien TV-sarjojen ongelma on juurikin liiallisen synkkyyden aiheuttama apatia katsojassa. Väkivalta, lohduttomuus, hahmokuolemat ja epämiellyttävien hahmojen menestyminen saattavat ehkä reflektoida todellisuutta, mutta katsoja voi nopeasti menettää mielenkiinnon ja turhautua siihen, että sarja ei anna hänelle mahdollisuutta iloita sankarien voittaessa. Game of Thrones kärsii tästä mielestäni paljon, mutta myös monet muut Netflixin ja HBO:n sarjat ovat jääneet jumiin tähän samaan suonsilmäkkeeseen.



Mutta Stranger Things on eri maata. Dufferin Veljekset ovat tajunneet mitenkä tehdään sarjaa, joka ei ainoastaan jännitä, pelota, ahdista ja haasta ajattelemaan vaikeitakin asioita, vaan myös nauramaan, hymyilemään ja panostamaan näiden hahmojen ihmissuhteisiin. En edes muista koska viimeksi olin tuulettanut niin innokkaasti, kun Eleven tuli pelastamaan kaikki "demodogseilta", kuinka paljon Hopperin yritykset luoda oikeaa kotio Elevenille liikuttivat minua tai kuinka Mike, Max, Lucas ja Steve pelastuivat eivät väkivallan, vaan Dustinin myötätunnon takia yllätti minut iloisesti. Stranger Things seuraa tarkasti 80-luvun tyyliä siinäkin, että sen rakenne matkii monien aikansa lastenelokuvien rakennetta; tarina voi olla synkkä, siinä voi olla kauheitakin hetkiä jolloin katsoja voi olla todella huolestunut siitä mitä siinä tapahtuu, mutta loppu on aina onnellinen. Tämä ei tarkoita vain tarinan loppua, vaan myös hahmojen lopetuksia. Bob Newby kuoli hirvittävällä tavalla, mutta hän pelasti myös kaikki-lapset, Joycen, jopa häntä ylikatsoneen Hopperin. Bob kuoli sankarina, ja se oli tärkeää. Sillä lopetus on aina tärkein. Miken, Maxin, Lucaksen, Dustinin ja lopulta Elevenin tanssiessa koulun talvitansseissa, on tunnelma levollinen, rauhallinen ja ennen kaikkea, ansaittu tarinassa. Stranger Things 2 todisti ettei ensimmäinen kausi ollut mikään yhden tempun ihme, vaan Dufferin Veljekset, näyttelijät, käsikirjoittajat, kuvaajat ja säveltäjät ovat luoneet yhden parhaimmista TV-sarjoista jota on koskaan tehty. Mihin Stranger Things menee tästä? Mitä kauhuja pieni Hawkinsin kylä joutuu vielä kokemaan, ja pääseekö Eleven ikinä normaaliin elämään kiinni? Se ei ole tärkeää nyt, sillä nyt he ovat kaikki onnellisia. 



Loppu on tärkein.

Atte T

Ps.

"Every single day/ Every word you say/ Every game you play
Every night you stay/ I'll be watching you...
"