sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Atte Arvostaa: Downsizing

Vuoden ensimmäinen elokuva-arvostelu! Viime vuonna aloitimme hieman aikaisemmin, mutta hyvin kiirellisen alkuvuoden vuoksi pääsemme vasta nyt aloittamaan vuoden mittaisen projektini elokuvien saralla.

Tänä vuonna aloitamme elokuvalla rikkaasta keski-ikäisestä valkoisesta miehestä, joka etsii elämäänsä sisältöä, kunnes löytää sen vähemmistöön kuuluvan naisen kautta, joka ohjaa hänet nauttimaan pienistä asioista elämässä näytettyään kuinka muilla ei mene yhtä hyvin kuin tällä.

*Huokaus.*

Downsizing



 Elokuva: Tiedemiehet ovat kehittäneet tavan kutistaa ihmisiä onnistuneesti, tarkoituksenaan pelastaa luonto vähentämällä näin ihmisen ekologisia päästöjä. Paul Safranek (Matt Damon) päättää muuttaa elämänsä kutistumalla ja muuttamalla mikrokaupunkiin, jossa tämän naapuri Dusan (Christopher Waltz) ja siivoja Ngoc Lan (Hong Chau) muuttavat tämän elämän.



Mikään ei ärsytä niin paljoa kuin elokuva, jossa on oikeasti todella hauska ja erikoinen idea taustalla, mutta se tuhlataan tylsään, saarnaavaan ja kliseiseen elokuvaan joka ei käytä puoliakaan sen fiksuista ideoista hyväkseen. Downsizing on erikoisella tavalla ärsyttävä elokuva, joka pahenee vain katsellessa, ja lopussa en tuntenut muuta kuin puhdasta vitutusta. Avainsana on "ärsyttävä", sillä teknisesti elokuva on aika kiinteä paketti; näyttelijät tekevät hyvää työtä, musiikki toimii ja kuvaajalla on ollut hauskaa perspektiivien kanssa. Mutta vakavat muutokset tunnelmassa ja todella, todella ärsyttävän yksipuolinen tarina tekee kokonaisuudesta teennäisen ja onton.



Matt Damonin Safranek on geneerisen kiltti ja hyvätahtoinen perusäijä, ja olikin siinä mielessä hauska nähdä vanheneva Damon enemmän habitukseensa sopivassa roolissa. Mutta koko tarina pyörii tämän tylsän idiootin ympärillä, ja hän ei ole tarpeeksi mielenkiintoinen että jaksaisin välittää tämän ongelmista. Hong Chau pistää kaikkensa peliin, mutta tämän yliammuttu aksentti (joka oli näyttelijän valinta, mutta jonka ohjaaja Alexander Paynen olisi pitänyt ehkä muuttaa) peittää mahdollisesti Oscar-tasoisen roolisuorituksen allensa. Aina ilahduttava Christopher Waltz suorituu kaikkein parhaiten, keräten isot naurut yleisöltä joka kerta.



Minulla ei ole edes paljoa sanottavaa tästä elokuvasta; se vain on ärsyttävän geneerinen elämäntapaelokuva joka tuhlaa hienon scifi-premissinsä täydellisesti. Se mainitsee hauskoja ideoita, kuten poliittisten vihollisten ja vähemmistöjen kutistaminen, mutta ei tee tällä mitään. Vähemmistöt ovat elokuvassa vain että Matt Damon saa olla surullinen, ja Ngoc Lan, aluksi todella mielenkiintoinen hahmo, elää ja hengittää vain Damonin kautta.  Hän ei saa omaa juontaan joka ei liittyisi tähän laimeaan rakkaustarinaan. Kolmannessa osassa elokuva lähtee todella oudoille vesille joka tuntuu tarinaan sopimattomalta ja tonaalisesti häiritsevältä, ja siinä kohtaa viimeistään on elokuvan gimmick täysin toissijainen. Downsizing on huono elokuva, joka lyö tiskiin hampaatonta ja huonosti kerrottua sosiaalista kommentaaria, elämäntapaviisauksia ja todella outoja tunnelmanmuutoksia, jotka vain vahvistavat elokuvasta nousevaa ärsyyntymisen tunnetta. Downsizing on ärsyttävä elokuva, jätä väliin.

Atte T

PS. Miksi Matt Damonin pitää oppia elämästä häntä mielenkiintoisempia aasialaisten naisten kautta? Aluksi Great Wall, nyt tämä...

tiistai 9. tammikuuta 2018

Suosikkisi on ongelmallinen

Sorvi kutsuu. Mutta ensin, muutama sana: Ilmoitin twitterissä, että työstän isoa tekstiä josta haluan mahdollisimman hyvän, ja siksi siinä kestää. Tämä on hyvin totta, ja kiireisen viikon takia se myöhästyy vielä hieman lisää. Jotta blogin hiljaisuus ei ole liian pitkä, hakkaan tähän väliin yhden vähän lyhyemman tekstin. Tämä jatkaa aiemman "Hahmovikojen ääressä"- tekstin teemoja, joten tämä on sen...spin-off jatko-osa?

Puhutaanpa hieman ongelmallisesta taiteesta.



Tämä on sana joka varsinkin nykyään on huomattavasti enemmän esillä, ja luulenpa että osa teistä lukijoistani tuntee tämän termin hyvin ja ehkä pyörittelee jo silmiään. Ongelmallisella tarkoitetaan jotain, joka sisältää elementtejä ja tekijöitä jotka tässä tapauksessa taiteessa tekevät siitä hieman kyseenalaisen. Usein sitä käytetään sulavana kattoterminä, neutraalina ilmaisuna sille jos jokin tekijä taiteessa häiritsee sen tarkkailijaa, varsinkin jos tarkkailija ei halua sanoa suoraan ongelmaa. Tästä on paljon erilaisia muotoja; onko kyse elokuvan sisäisestä, narratiivissa olevasta ongelmasta, tuotannossa olevasta ongelmasta tai metatason ongelmasta- ongelmalliset elementit voivat olla moninaisia.

Yleisin ja helpoiten nähtävä ongelmallisuus nousee jostain tarinan elementistä. Helppo esimerkki on nostaa esiin vanhoja elokuvia, kirjoja, sarjakuvia tai pelejä jotka on tehty vanhojen arvojen aikaan; rasismi Marvelin propaganda-sarjakuvissa kuten Captain America ja Avengers-lehdissä, seksismi ja naisia objektisoiva kulttuuri elokuvissa kuten varhaiset James Bondit ja...mikä tahansa muu elokuvasarja, tämä ei ole kovinkaan harvinaista vieläkään. Mutta tämä on helppo sivuuttaa vain sanomalla että hei, ne on tehty valaistumattomalla ajalla jolloinka sellaisia ei mietitty. Okei, Mutta entäs uudemmat esimerkit? Marv Wolfmanin ja George Perezin klassisessa Teen Titans-tarinassa The Judas Contract (SPOILEREITA) nuori supersankari Terra paljastuu Teinititaanien vihollisen Deathstroken vakoojaksi ryhmäss. Tämän lisäksi Deathstroke ja Terra olivat myös harrastaneet seksiä toistensa kanssa. Terra oli, kuten muutkin Teinititaaneista, alaikäinen. Ja tarina ei missään kohtaa tuomitse keski-ikäistä Deathstrokea pedofiliasta, vaan keskittyy siihen kuinka Terra on todella, todella paha ja julma ja kuinka Deathstrokekin piti häntä pahana. Tämä sarjakuva on vuodelta 1984, mutta se adaptoitiin animaatioleffaksi viime vuonna. Tämä juonipätkä pidettiin seksiä lukuunottamatta mukana, jatkaen George Perezin ongelmallista visiota Terrasta hahmona.

"..so that when you see her for the first time wearing full-make up
and dressed in a provocative outfit, it does jab you a bit; "Whoa, good god!
This little girl is a slut."" - George Perez (2007)
Toinen versio on sellainen, jota ei huomata ongelmalliseksi tai tarkoiteta edes kovinkaan shokeeraavaksi totuudeksi. Näiden taustalla voi olla jopa tahto tehdä hyvää ja käsitellä tärkeitä asioita, mutta jokin narratiivissa menee vain pieleen. Bright on selkeä esimerkki tällaisesta. Tarinan keskiössä on rotuun ja poliisiväkivaltaan liittyvät teemat, mutta se hukkuu huonojen metaforien ja ajattelemattoman rinnastuksen mereen. Toinen sarjakuvaesimerkki on Rick Remenderin Uncanny Avengers- sarjan ensimmäisen tarinakaaren viimeisen lehden viimeiset hetket. Uncanny Avengers #5 lopussa mutantti Havok pitää isoa puhetta lehdistölle. Siinä hän sanoo inhoavansa termiä "mutantti" ("the M-word") ja haluaa että häntä ei määritellä sen mukaan. Hyvä idea; vähemmistöjen (minkä paraabeli Ryhmä-X ja mutantit ovat ja tulevat aina olemaan) jäsenet eivät määrittele itseään pelkästään vähemmistönä, vaan omaavat muitakin ominaisuuksia. Mutta miten teksti itsessään sanoo on että vähemmistöjen ei pitäisi määritellä itseään lainkaan vähemmistö-identiteetin kautta. Olemalla vain "Alex", Havok mukautuu siihen maailmaan jota häneltä halutaan- maailma ilman mutantteja, ilman omasta erilaisuudestaan ylpeitä vähemmistöjä. Väärän lähestymistavan takia kääntyy alkuperäinen viesti päälleen.


Mutta sitten on ehdottomasti yksi nykyään (valitettavasti) yleisimmistä muodoista; ongelmasta tuotantotasolla, kun ongelma on taitelijassa itsessään. Elokuvat ohjaajilta kuten Woody Allen tai Mel Gibson; miehiltä jotka ovat joko seksuaalisen häirinnän tai/ja rasismistaan huolimatta tehneet isoja elokuvia ja heitä kehutaan alati. Vaikka viime vuonna seksuaalihäirinnästä paljastuneet näyttelijät ovat menettäneet ennen vakaata asemaansa elokuvateollisuudessa, ei tämä ole vaikuttanut mitenkään eräiden uriiin. Johnny Depp on yhä isojen studioiden käyttämä näyttelijä jolla on rooleja merkittävissä franchiseissa, vaikka hänen historiansa perheväkivallan parissa on hyvin dokumentoitu. Mutta otetaan esimerkki joka on aiheuttanut minulle paljon päänsärkyä; viime vuonna tulleista elokuvista yksi suosikeistani oli Manchester By The Sea, jolle annoin hehkuttavan arvion Pointti-lehdessä viime keväänä. Tämä oli elokuva josta pidin paljon, ja puhtaan näyttelijätyön ansiosta Casey Affleck ansaitsi Oscar-pystinsä. Mutta samaan aikaan, Casey Affleckia on syytetty paljon seksuaalisesta häirinnästä ja tätä ollaan hiljaa pyyhitty maton alle studion puolesta. Pidän yhä elokuvasta, ja uskon että Affleck ansaitsi palkintonsa performanssin puolesta, mutta samaan aikaan palkinnon antaminen hänelle kaiken tämän jälkeen ja faktojen oltua hyvin tiedossa...en ihmettele lainkaan Brie Larsonin ilmettä jakaessaan palkintoja viime Oscar-gaalassa.


Okei, ongelmallista materiaalia riittää ja eri muodoissa. Mikä tämän kaiken pointti oli? Halusinko vain syyllistää ihmisiä jotka tykkäävät ongelmallisesta popkulttuurista kuten God of Warista, Frank Millerin tuotannosta, Johnny Deppin elokuvista tai Ghost In The Shellista (uusi elokuva) tai tulevasta Maria Magdaleena-elokuvasta jossa Jeesus ja Maria ovat blatantin valkoihoisia? Ei. Pääasiallisesti kaikki esimerkit johonka paneuduin tässä jutussa ovat juuri jotakin josta pidän hyvin, hyvin paljon. Judas Contract on parhaimpia Teinititaanit- tarinoita, Uncanny Avengers oli eeppinen, hauskasti kirjoitettu ja hyviä hahmoja vilisevä supersankariromppa ja Manchester by the Sea esitti surua ja yhteiskunnan tuomia paineita surun käsittelyssä loistavalla ja herkällä tavalla. Mutta en myöskään kiellä etteivätkö nämä kaikki sisältäisi ongelmallisia elementtejä jollakin tasolla. Tämän myöntäminen on vain tervettä, eikä se tarkoita että koko tuote on täysin vailla meriittejä. Nörttikulttuurissa vallitsee paikoitellen se, että asiat nähdään aina yhden osan määrittelemänä kokonaisuutena. Taide ei voi olla täydellistä. On tärkeää huomioida heikkouksia ja kritisoida sitä mistä pitää- suosikkisi on ongelmallinen, ja se on ihan jees.

Atte T

PS. Bright on (Joel Edgertonia lukuunottamatta) läpikotaisin hanurista, eikä tämän rotuongelmiin liittyvät ongelmat ole ainoa naarmu lasissa. En halua että minun mielipidettäni Brightista ymmärretään väärin ylemmän lausunnon jälkeen.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Hyvää Uutta Vuotta 2018!

Kaksituhattaseitsemäntoista. On kulunut 40 vuotta Star Warsin saapumisesta valkokankaalle ensimmäisen kerran, 20 vuotta Buffy Vampyyrintappajan alkamisesta televisiossa, ja Suomi täytti sata vuotta. Kuten usein tämän blogin yhteydessä, en keskity aiheisiin tämän blogosfäärin aihealueiden ulkopuolelta, mutta sanon silti että 2016 tuntuu kevyeltä tähän vuoteen verratuna. Koko viihdeteollisuutta ravistellut seksuaalisten häirintätapausten paljastumiset ovat muuttaneet ihmisten elämiä, elokuvien sisältöjä ja kontekstia jossa käsittelemme taidetta; keskustelut taiteen ja taitelijan erottamisesta toisistaan tuntui vielä vuosi takaperin hyvältä aiheelta kirjoittaa, mutta tässä kohtaa on siitä sanottu kaikki mitä pitää ja voi, ainakin minun perspektiivistäni.

Blogilla tosin menee hyvin.





Kyllä, tänä vuonna olen saanut suhteellisen paljon aikaiseksi. En aivan onnistunut viimevuotisessa uudenvuoden lupauksessani käydä viikottain elokuvissa tai ainakin tehdä arvioita kolmesti kuukaudessa. Siltikin kävin katsomassa blogiani varten 24 elokuvaa, yhteensä kävin 30 kertaa elokuvissa noin muuten. Kiireisin kuukauteni elokuvissa käymisen suhteen oli heinäkuu, jolloin kävin katsomassa ja arvostelin viisi elokuvaa. Juhlin 200. blogitekstiäni kattavan retrospektin muodossa, tarkastellen omaa geek-historiaani kuluttajana ja fanina. Koitin kalastella kansainvälistä yleisöä kahdella englanninkielisellä tekstillä, ja aloitin uuden tekstisarjan "Viimeinen tuomio", jonka tarkoituksena oli sulkea kirja minun osaltani elokuvien suhteen, joista olen muuttanut mieltäni alkuperäisen arvion jälkeen. Avasin myöskin Patreon-sivuni, ja olen saanut pienen joukon uskollisia tukijoita jo itselleni (kiitoksia teille paljon!). Muistutan taas, että jos haluat että kirjoitan jostain tietystä aiheesta tai nähdä patreon-sivulla olevat juttuni, patroniksi on varsin helppo ryhtyä!

Tämän vuoden luetuimmat jutut olivat:


5. Numero 200 Spesiaali: Minä ja Media- Iso numero, isot aiheet, isot lukijamäärät. Ison työmäärän tehtyäni tämä oli projekti johonka olin suurilta osin hyvin tyytyväinen, ja se toivottavasti antoi lukijoillekin jotain.

4. Worldcon- Memory to last a lifetime- Worldcon oli Suomen coniskenen mittapuulla iso- tai ehkä jopa isoin- juttu, ja itse vietin tapahtumassa neljä päivää. Sinä aikana hyppäsin lukuisilla luennoilla, ja järjestin parikin miittiä. Myös se että kirjoitin tekstin Lontoon murteella saattoi auttaa näkyvyyden kanssa.

3. Atte Arvostaa: Thor Ragnarok- Hyvä leffa, markkinointi herätti huomiota ja hyvä koukku linkin otsikointiin sosiaalisessa mediassa, ja kasassa on varma nakki. Supersankarileffojen arviot keräävät lähes poikkeuksetta eniten huomiota, mikä saattaa kertoa jotain lukijakunnasta. Toivon mukaan lukijat jotka ovat täällä supersankarijuttuja varten lukevat myös muutkin arvostelut!

2. So about that amazon costume thing...- Hooo boy. Pienen mediakriittisen sisällöntuottajan urani eittämättä laajimmalla levinnein juttu. Twitter-jutun leviäminen kulovalkean lailla synnytti paljon keskustelua, lukuisia juttuja verkkomediassa ja yhden kappaleen yliopistokeskuksen ruokalassa tehtyjä puhelinhaastatteluja. Mielestäni minun piti hieman kasata ajatuksiani ja sitä mitä hain takaa asiassa, niin kommentien valossa kuin siitä syntyneestä keskustelusta. Saavutinko tällä mitään tai muuttiko tämä kenenkään ajatuksia? Enpä tiedä, mutta oli mukava kirjoittaa englanniksi pitkässä kaavassa tärkeästä asiasta.

 1Atte Arvostaa: Rendel- tämä oli varmasti yhdistelmä montaa asiaa: en usein arvioi kotimaisia elokuvia (jotain johonka selkeästi pitänee puuttua), Rendel oli kotimainen supersankarielokuva, joten mielenkiinto projektin tiimoilta oli korkealla ja arvostelu lähti liikkumaan sosiaalisessa mediassa eteenpäin, varsinkin twitterissä jossa osa näyttelijöistä jakoi sen seuraajilleen. Ja oli se kai hyvin kirjoitettu myös.



Kävinkin jo lävitse edellisten päivien aikana minun suosikkielokuvani tältä vuodelta, ja ne voi vielä löytää näiden linkkien takaa: osa 1, osa 2 ja osa 3. On aika siirtyä vuoden muuhun parhaimmistoon, eli sarjakuviin, TV-sarjoihin ja muihin mediatuotteisiin. Let's a go:

Paras Sarjakuva: The Flintstones (Mark Russel & Steven Pugh)



Olen ennemmin tehnyt Top 5-juttuja näistäkin, mutta vaikka tänä vuonna luin hyviä sarjiksia (odottakaa jatkoa DC:n Rebirth- sarjisten arvioinnille tulevaisuudessa), en kuitenkaan lukenut tänä vuonna kovinkaan paljoa sarjakuvia, eikä yksikään varsinaisesti herättänyt suuria tunteita tänä vuonna. Voisin listata top 5, mutta minulle ei olisi kovinkaan paljon mitään sanottavaa. Mutta tästä minulla on sanottavaa. Mark Russelin ja Steve Pughin postmoderni ote klassisesta Hannah-Barbera-animaatiosta oli rohkea ja yllättävä monellakin tapaa. 



Se käsittelee lyhyeen lehtimäärään suhtautettuna hyvin paljon erilaisia yhteiskunnallisia aiheita fiksusti ja terävästi; tasa-arvoinen avioliitto, kapitalismin luoma yhteiskunnallinen arvosysteemi, adoptio, teollisuuden ja kapitalismin lietsoma sotakoneisto, veteraanien kohtelu, populismi ja moderni kolonialismi ja niin edespäin. Kiviset ja Soraset olivat ilmestyessäänkin aikakauden hermolla, joskin lastenohjelman mittapuulla; alkuperäinen sarjan alatitteli oli "moderni kivikautinenperhe", ja post-WW2- Yhdysvallat ja sen kulttuuri ja perhedynamiikka oli etualalla. Postmoderni versio jatkaa samalla tiellä, mutta se hyväksyy muutokset yhteiskuntaan ja kulttuuriin; tämä on Kiviset ja Soraset post-9/11-Irakin Sota-Yhdysvalloista.




Ei ole kyse siitä, etteikö näitä asioita oltaisi jo sanottu. Voin nimetä useita elokuvia, jotka ovat käsitelleet samoja teemoja ja ajatuksia. Mutta The Flintstones on myös hauska, todella hauska. Se on satiirinen sarjakuva, jonka tyyli kulkee jossain Edgar Wrightin ja Simpsonien kulta-ajan välimaastossa, vaihdellen tylpän tehokkaasta ja selkosanaisesta yllättävänkin brutaaliin menoon. Russel ja Pugh eivät säästele ketään, ja varsinkin eläin-kodinkoneita käsittelevät tapahtumat vaihtelevat salamannopeasti huvittavasta traagiseen. Tuo on vaikea tasapaino, mutta The Flintstones onnistuu siinä.



The Flintstones edustaa sarjakuvaa, ja pitkälti muutakin popkulttuuria nyt. Se on vanha franchise (sanan varsinaisesa merkityksessä, Kivisten & Sorasten tuoteperhehistoria on laaja), siihen kuuluu paljon nostalgiaa, uusi versio on moderni rekontekstualisointi ja se ei pelkää mennä poliittiseksi. The Flintstones on osa Hannah-Barbera-sarjakuvien modernia uudelleenherätystä (Snagglepuss Chronicles on, kuulemma, nerokas) ja osoitus siitä, että sarjat omistava DC on palaamassa kohti johtoasemaansa sarjakuvakustantamona. Ja The Flintstones on parasta mitä DC on tehnyt tänä vuonna, ja heillä on ollut todella hyvä vuosi.



Top 5 Parhaat TV-sarjat:

5. Stranger Things: Viime vuoden parhaimpia sarjoja jatkui tänä vuonna, mutta vaikka sarja iski samoja biittejä sisään ja toi paljon uutta ja hienoa sisältöä, jää se tämän listan viimeiseksi parin valitettavan valinnan takia ja liiallisen arvattavuuden vuoksi.

4. Legends of Tomorrow: CW:n supersankarisarjojen hidas kehitys on ollut mielenkiintoista seurata, mutta uskon että muoto on nyt täydellistetty Legends of Tomorrow-sarjan muodossa. Se on itse käynyt pienen muodonmuutoksen kevyen mutta loppujen lopuksi tylsähkön ykköskauden jälkeen kokonaisvaltaiseksi supersankari- komediaksi, joka ei pelkää nauraa itsellensä tai pitää hauskaa. Viimeisimmässä jaksossa oli ehkä parhaimpia take that-hetkiä Arrowia kohtaan, johon sisältyi lasten lelujouskari ja joulukauden kovin lahjavalinta. Mutta sarja on myös täynnä hyvää hahmokasvua ja oikeaa draamaa. Tulen palaamaan tähän sarjaan kattavammin tulevaisuudessa.

3. Brooklyn 99: Tämän sarjan korkea taso hämmentää minua alati. Alunperin niin yksinkertaisen ja simppelin oloinen poliisisarja huumorilla on paljastunut erittäin fiksuksi, hyvin rakennetuksi moderniksi sarjaksi jossa on paljon hyvää poliisishuumoria, mutta aina välillä oikeaa draamaa joka usein perustuu myös hahmojen sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai ihonväriin. 5. kaudella tässä on otettu hienoja askelia eteenpäin, ja en malta odottaa kauden jatkumista.

2. Dear White People: Joskus on hyvä olla todella suora ja sanoa asiat kuten ne ovat, ja Dear White People tekee tämän erinomaisesti. Se taklaa ajankohtaisia teemoja kuten rasismia, mikroaggressioita ja myös homofobiaa rohkeudella ja suoruudella jota en siltä odottanut, ja ammattimainen työskentely näyttelijöiltä ja ohjaajilta (mm. Moonlightin ohjaaja Barry Jenkins) tekee Dear White Peoplesta sarjan, jonka toista kautta odotan suurella innolla.

1. Mindhunter: Mitä tehdä kun netflixin sarjat tuntuvat olevan vain palasiksi leikattuja elokuvia, ilman visiota? Apuun tulee Joe Penhall ja tuottaja David Fincher, mukanaan faktapohjainen rikoskertomus FBI:n sarjamurhaajaosaston synnystä ja boom: Mindhunter. Kylmän viileä, visionäärinen ja kolmen vahvan päähahmon eteenpäin viemä Mindhunter on kertomus sarjamurhaajista pahimmista, mutta pitää menon siistinä ja sivistyneenä. Aikana jolloin verinen mässäily on tavanomaista, on Mindhunterin siviili keskustelun ilmapiiri ja katsojan mielikuvitukseen luottaminen suorastaan vallankumouksellista. Enkä voi olla mainitsematta Cameron Brittonin roolisuoritusta sarjamurhaaja Edmund Kemperinä, joka on yksi karmivimpia kuvauksia sarjamurhaajasta juurikin sen aitouden takia. Jos et ole tsekannut Mindhunteria, tee se.



Top 3 Kirjat

Sivuhuomio: Olen tänä vuonna lukenut itseasiassa paljon enemmän kirjoja kuin normaalisti yhden lukupiiriosallistumisen vuoksi, mutta suurin osa niistä kirjoista oli, noh, huonoja. Onneksi muutakin on tullut luettua.

3. Katarina Wennstam: Petturi. En odottanut että yliopiston dekkari- lukupiiristä nousisi yksi suosikkikirjoistani tältä vuodelta mutta näin kävi; Katarina Wennstamin Petturi on rikostarina jonka pääosassa on iranilaistaustainen lakinainen Shirin Sundin ja rikostarkastaja Charlotta Lugn, ja teemana on alunperin jalkapallokulttuuri kunnes verhon takaa paljastuu paljon laajempi ja yhtenäisempi yhteiskunnallinen kipupiste. Hyvät päähahmot tekevät paljon, ja vaikka Petturi ei keksi pyörää uudelleen, on se silti oikein mainio teos.

2. Hippo Taatila: YUP-Helppoa Muisteltavaa. Olin helpoin mahdollinen maali tälle; YUP on (kuten olen maininnut) suosikkibändini, ja mikä tahansa oheistuote YUP:sta 8 vuotta bändin lopettamisen jälkeen kelpaa. En kuitenkaan odottanut näin hyvää, avointa ja loppua kohti mentäessä varsinkin humaania teosta. Taatilalla on hyvä tahditus, ja voin myöntää että Helppoa Muisteltavaa toimi minulle eräänlaisena sulkeumana- en ehkä tule näkemään YUP:ia livenä tai kuulemaan uutta levyä heiltä, mutta se on ihan okei. Joskus asiat vain menevät niin.

1. Felicia Day- You Are Never Weird On The Internet (Almost). Nörttikuningatar Felicia Dayn omaelämänkerta oli edellisen tapaan teos jolle olen ihan liian helppo maali. Mutta Day onnistui silti yllättämään sillä kuinka hyvä ja mukaansatempaava hän on kirjoittajana, hän kertoo elämästään luonnolliseen tapaan ja loppua kohden kun asiat menevät ns. "aidoksi", tuntuu se luonnolliselta jatkolta koko teokselle. The Guildin ja Geek & Sundryn historiaa, paljon nörttihuumoria ja hollywood-arkea, Dayn elämäkerta on parhaimpia joita olen lukenut.

Paras happening:

Wolrdcon 75 on ihan varma nakki. Neljä päivää meni yhdessä hujauksessa, tavaten uusia ja vanhuja tuttuja, hypäten eri ohjelmissa ja paneeleissa, tuhlaamassa tyhmän paljon rahaa ja juhlien jokailtaisissa bileissä- Worldcon toi ison maailman coniskenen suomeen tyylillä ja ryminällä.


Paras Roolipelijuttu:

Tähän on parikin vaihtoehtoa, mutta mennään Sotakarjut- roolipelin arvostelulla ja roolipeliarvostelujen aloittamisella. Oli erittäin virkistävää tarkastella roolipeliä arvostelua varten, löytää uusi rakenne ja koittaa sisäistää peli arvosteluun, joka kertoo pelistä jotakin. Parasta tässä oli kuitenkin vastaanotto, joka rohkaisi jatkamaan näiden tekemistä.


Suurin pettymys: BRIGHT

Tämä olisi niin voinut olla hauska ja erilainen urbaani fantasialeffa, joka olisi voinut jopa tarkastella hieman Tolkienilaisen fantasian sisäänrakennettuja ongelmia, mutta ei. Sen sijaan Bright on tylsä, geneerinen ja paikka paikoin loukkaava ja inhottava teos joka kääntää selkänsä oikeille ongelmille keskittyessään fiktiivisen örkkirodun ongelmiin, mutta samalla koodaa nämä örkit Amerikan värillisen väestön karikatyyreiksi. Oma vika, mitäs kehtasin odottaa mitään järkevää tai hauskaa David Ayerilta ja Max Landikselta?  



2017 alkaa olla lopuillaan, ja uusi vuosi alkaa aivan pian. Mitä se tuo tullessaan? En jaksa miettiä näitä, ainakaan muun kuin nörtteilyn kannalta. Toiset tuotantokaudet Westworld ja Dear White People- sarjoihin, CW:n uusi Black Lighting-sarja ja Marvelin Cloak & Dagger kiinnostavat televisiopuolella. Elokuvissa tulen käymään hurjalla tahdilla: Disaster Artist, All the Money In The World, Downsizing (eugh), Darkest Hour, Call Me By Your Name, Florida Project, Molly's Game, The Post, The Shape of Water, Coco ja Black Panther ainakin pelkästään Tammi-Helmikuun aikana, ja luultavasti pari päälle. Myöhemmin tietysti tulee myös Solo: A Star Wars Story, Ready Player One, Isle of Dogs, Deadpool 2, Ocean's 8, Ant-Man and the Wasp, Predator ja tietysti Avengers: Infinity War. Ensi vuonna tulen paneutumaan ainakin Legends of Tomorrowiin, DC:n Rebirth-tarinoihin, viimeistelen suuren Hobitti-retrospektioni ja kirjoitan jotain luultavasti taas videopeleistä, pitkästä aikaa.



Hyvää uutta vuotta 2018, ja tavataan ensi vuonna!

Atte T

lauantai 30. joulukuuta 2017

Atte Arvostaa: Top 5 Elokuvat vuonna 2017, osa 3

Loppurutistuksen paikka. Näitä kahta elokuvaa jouduin pähkäilemään eniten. Blade Runner 2049, Dunkirk ja The Last Jedi olivat aika läpihuutojuttu minulle loppuviimeksi, mutta tämänpäiväisiä jouduin miettimään toden teolla, sillä alunperin halusin vain toisen näistä top 5-listaani. Mutta mitä enemmän mietin näitä ja lopulta katsottuani molemmat uudestaan, totesin että ne molemmat ansaitsevat paikan tällä listalla. Tämä oli hyvä vuosi supersankarigenrelle:


Guardians of the Galaxy Vol. 2 (James Gunn)



Minä suorastaan rakastin ensimmäistä Guardians of the Galaxy- elokuvaa. Paljon tästä rakkaudesta nousi siitä, kuinka hyvin sen tunnelma ja tyyli onnistuivat yllättämään minut. Alunperin projektin auetessa oletin sen olevan ensimmäinen naula Marvel Cinematic Universen arkkuun, mutta pian sain todeta olevani väärässä. James Gunnin ja Nicole Perlmanin kirjoittama tarina oli hauskaa avaruusooppera-scifihassuttelua, mutta siinä oli myös selkeä tarina hajonneista ihmisistä löytämässä toisistaan uuden perheen. Gunnin hartioille jäi jatkaa tätä tarinaa yksin ja pitää kiinni sekä omasta estetiikastaan että tehdä fiksu, näihin hahmoihin pohjautuva jatko tarinalle. Ja voi pojat, sen hän teki. 



Vaikka Galaksin Vartijat löysivätkin toisensa jo, ei heidän erilaiset, henkilökohtaiset ongelmansa kadonneet mihinkään. Rocket (Bradley Cooper) on yhä hyvin liipasinherkkä (enkä puhu nyt aseista) suuttumaan jos joku vähänkin katsoo kieroon, puhuen paljon tämän itseinhosta. Gamora (Zoe Saldana), tasapainoisimpia sankareista, kärsii silti traumoista Thanosin jäljiltä, ja avautuu hyvin hiljaa kenellekkään. Peter (Chris Pratt) on saanut hieman kuria ja johtajan luonnetta itselleen, mutta on yhä keskenkasvuinen idiootti. Drax (Dave Bautista) on kaikessa koominen kevennyshahmo-osassaan mielenkiintoisesti paljon muita enemmän sinut itsensä kanssa, ja tämä ei kiellä tunteitaan. Tähän päälle vielä Nebulan (Karen Gillan) ja Yondun (Michel Rooker) omat ongelmat, ja Guardians of the Galaxy Vol. 2 antaa paljon lähtökohtia mistä hahmokehitystä voi jatkaa. Tähän kuuluu myös elokuvan suuri paha: Ego.



Ego on se, mikä ajaa varsinkin Peteria, mutta myös Rocketia, eteenpäin huonoihin valintoihin tässä elokuvassa. Ensimmäinen kohtaus, ja ego on jo läsnä tapahtumissa, kun Peter valittaa Gamoralle pyssyjen käytöstä. Ego johtaa heidän aluksensa Milanon tuhoutumiseen, sillä Peter ja Rocket halusivat kumpikin todistaa olevansa lentäjä-ässiä, välittämättä siitä mitä tapahtuu. Ja ruokkimalla Peterin egoa myös tämän isä Ego (Kurt Russel) saa vieteltyä tämän puolelleen, vakuuttaen tämän olevan suuri sankari Star-Lord ja kuinka tämä pelasti Gamoran ja kaikki muutkin. Ego itse on myös tätä täynnä, ollessaan kävelevä avatara niin kolonialistiselle sokeudelle kuin toksiselle mieskulttuurille. Parhaiten tämä näkyy Egon tulkinnassa Looking Glass-yhtyeen laulusta Brandy.  Muille voi osoittaa huomiota, mutta tärkeämpää on oma nautinto ja "tarkoitus"- tässä tapauksessa koko universumin assimilointi. 


Perhe on yhä tarinan keskiössä, muistuttaen siitä kuinka monimutkaisia ja hankalia perhesuhteet voivat olla. Gamoran ja Nebulan hyvin monimutkainen sisarsuhde jatkuu Guardians of the Galaxyn asemmista uomista; Nebula inhoaa Gamoraa, vaikka tämä onkin "kaikista tämän sisaruksista rakkain". Tämä inhon lähde ei kuitenkaan ole varsinaisesti Gamora, vaan Thanos, joka armotta suosi vahvempaa siskoa yli Nebulan ja rankaisi häntä julmasti. Nebula inhoaa Gamoraa, jonka oli aina pakko voittaa, ja olla parempi, jättäen Nebulan aina Thanoksen julmuuden nyrkin alle. Perheväkivalta on tehnyt Nebulasta kylmän ja julman, ja vaikka ei ole mitenkään reilua syyttää toista sisarta, joka luultavasti oli itsekkin lapsi silloin, on se ymmärrettävää. Nebula ja Gamora omaavat monimutkaisen ja mielenkiintoisen sisarsuhteen jota harvoin nähdään elokuvissa, ja vaikka Gamora on valmis jatkamaan eteenpäin yhdessä, ei Nebula ole vielä parantunut traumoistaan. Nämä asiat eivät ole helppoja.



Isäsuhteet ovat myös esillä elokuvassa. Ego tulee myöhään Peterin elämään mukaan, ollakseen isä tälle nyt sillä poikahan on kasvanut vailla kunnon isä-hahmoa. Egon näkemys tästä on kuitenkin vain se, että poika pönkittää tämän asemaa ja paikkaa entisestään. Thanoksen vaikutus tyttäriinsä on selkeä ja se aiheuttaa paljon kitkaa näiden välillä. Yondu, vaikka ei olekkaan mikään ideaali isä missään mielessä, on kuitenkin ollut Peterin elämän merkittävin isähahmo, kasvatten tämän niin hyvin kuin on vain kyennyt, korjaten samalla elämänsä syntejä. Yondun kuollessa, on Peterin vaikea löytää sanoja, vaikea laittaa yhtä elämää muistopuheeseen. Paras isähahmo tarinassa on Drax, jolla selkeästi on ollut vain hyvä suhde edesmenneeseen tyttäreensä. Vanhemmuus on kaikkialla; sen tähden Groot (Vin Diesel) on nyt vauva-Groot, jotta Galaksin Vartijat vuorotellen voivat toimia tämän vanhempina.



Kaikki tämä on tietysti osana visuaalista ilotulitusta, jonka ainoastaan Thor Ragnarok onnistui haastamaan tänä vuonna. Lokaatiot kuten Sovereign ja Egon maailma, visuaalisesti siistit hahmot kuten Taserface ja Ayesha sekä Tyler Batesin soundtrack ja mahti-mix tekivät Guardians of the Galaxy vol. 2:sta yhden tämän vuoden miellyttävämmän näköisistä ja kuuloisista elokuvista. Mutta vaikka Egon tuomiopäivän suunnitelma nostaa skaalaa, ovat oikeat emotionaaliset panokset hahmojen luona. Kaikki elokuvassa keskittyy heihin, heidän tunteisiin, suhteisiin ja yrityksiin päästä yli henkilökohtaisista ongelmistaan yhdessä. Tämä on tunteisiin vetoava supersankarielokuva, sillä se käsittelee monille hyvin tuttuja aiheita ja teemoja. Siinä on yksi Marvelin supersankarihistorian övereimmistä, mutta samaan aikaan hiljaisen tunteikkaimmista lopuista, jossa avaruuspesukarhu itkee, koska tietää että joku surisi häntä tämän hautajaisissa.



Logan


Uuh. Puhutaanpas sitten Loganista. X-Men-leffat eivät ole pitäneet yllä järin isoa tahtia viime vuosina. Kuten aiemmin tänä vuonna kirjoitin, X-Men: First Class on virheellinen mutta todella hyvä leffa ja Deadpool oli kaikin puolin mainio pätkä, mutta muuten on projektit olleet lähinnä outoa heilumista; Days of Future Past ja Apocalypse sössivät sen kaiken hyvän pohjatyön mitä First Class teki näillä hahmoilla ja edellisellä vuosikymmenellä tehdyt X-leffat eivät kestä aikaa kummoisesti (vaikkakin X2 on yhä siisti pätkä). Sitten oli Wolverine, jonka ensimmäinen sooloelokuva on yleisesti nähty alan huonoimpien joukossa olevana, ja jonka jatko-osa Wolverine oli alustavasti lupaavan oloinen leffa joka kaatui kuitenkin kasaan loppua kohti mentäessä. James Mangold, Wolverinen ja Loganin ohjaaja, halusi saattaa Hugh Jackmanin Wolverinen kotiin hinnalla millä hyvänsä, ja hän teki sen lopulta tänä vuonna.



Vaikka sanoinkin tämän olevan hyvä vuosi supersankarileffoille, ei Logania voi oikein kutsua sellaiseksi, ainakaan suurelta osalta elokuvaa. Sen lähimmät kosketuspinnat ovat western-genressä, varsinkin neo-westerneissä kuten Hell or High Waterissa, mutta myös Mangoldin aikaisemmassa 3:10 lähtö Yumaan- elokuvan estetiikassa. Se on elämää yhteiskunnan reunoilla, jossa sivistys ja laki eivät ole vallassa, jossa hyvät valinnat ovat harvinaisia ja elämä on jatkuvaa kamppailua sekä luontoa että ihmisiä vastaan. Ei ole lainkaan sattumaa, että elokuva jota Laura (Dafne Keen) ja Xavier (Patrick Stewart) katsovat on Shane, elokuva jossa yksinäinen lännensankari antaa uuden mahdollisuuden elämään uudisraivaajien perheelle oman henkensä hinnalla. Supersankarius nostaa päätään vasta, kun tarina on ansainnut sen.


Tämä on elokuva pettymyksistä; kukaan ei ole sitä mitä heidän "kuuluisi" olla. Logan ei ole legendaarinen Wolverine, vaan murrettu mies, töissä autokuskina ja piilossa ihmisten katseilta. Hän tekee hidasta kuolemaa regeneraationsa pettäessä, jolloin adamantium kehossa jatkaa tämän myrkyttämistä. Xavier, mutanteista mahtavin, on seniili vanha mies, jonka suunnattomat kyvyt ovat vailla fokusta, ailahdellen lähes Alzheimer-tason muistisairauden ja potentiaalisen massatuhon välillä. Mutantteja ei enään ole, ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Niin Lauran kuin katsojankin täytyy kohdata tämä pettymys, ja löytää sankari jostain tämän kaiken takaa. Tämä elokuva ansaitsee oman ison supersankarihetkensä, vaikka Logan koittaa vakuuttaa moisen olevan vain satuja ja toiveunia. Logan oli kerran sankari, joka pelasti Roguen ja muut mutantit oman henkensä uhalla. Hän voi vielä olla se sankari.



Tekijätiimin visio tulevaisuuden Yhdysvalloista on hyvin ajankohtainen; se vain seuraa niitä luonnollisia raiteita jotka näkyvät edessäpäin. Korporaatiot määrittelevät miten asiat menevät, leikaten veden pois köyhiltä perheiltä. Meksikolainen sairaanhoitaja haluaa apua päästäkseen rajan yli pois maasta vainon vuoksi. Ei ole siis ihme että Zander Ricen (Richard E. Grant) visio mutanteista- X-Men leffauniversumin vähemmistöistä- on tottelevainen, hallittu ja tehdastuotettu. Lauran ystävät, viimeiset mutantit, ovat kirjava joukko eri vähemmistöjen edustajia syystä. He haluavat pois maasta, joka haluaa vain tuhota heidät. Kuten oikea Ryhmä-X, he oppivat käyttämään voimiaan yhdessä, tukevat toisiaan ja muodostavat yhdessä toivon tulevaisuudesta, jossa kaikki ovat tasavertaisia.



Laura on kuitenkin Loganin suurimpia positiivisia yllätyksiä. Dafne Keen kantaa elokuvaa omilla harteillaan, sanomatta sanaakaan ensimmäisen tunnin aikana, ja on sekä täydellinen versio X-23:sta kuin myös Wolverinesta itsestään; hän on taisteluissa raivoisa, tanssien yhtä kuoleman balettia huutaen ja raivoten, mutta myös aidosti sankarillinen hahmo, joka suojelee ystäviään vaikka mikä tulisi. Laura myöskin pitää kiinni Loganin ihmisyydestä. X-24 (Hugh Jackman) on kaikki, se, mitä Logan voisi olla, josa hän hylkäisi ihmisyytensä. Hän olisi pelkkä eläin, ase jota voitaisiin käyttää loputtomaan veriseen väkivaltaan. Wolverinen viimeiseksi viholliseksi tämä on täydellinen vaihtoehto, ja lopussa kun Loganin täytyy kaivaa sisältään sankarin viitta, on tämä vihollinen sitäkin osuvampi- ja sitä osuvampi on se, että Laura ampuu tämän, pelastaen isänsä tämän demonilta.


Moni elokuva tällä top 5-listalla on tänä vuonna aiheuttanut vahvoja tunteellisia reaktioita minussa; Yondun hautajaiset Guardians of the Galaxy Vol. 2:ssa, viimeinen hetki The Last Jedissa, K:n kuolema Blade Runner 2049:än lopussa. Logan ei ole poikkeus tässä. Kun lopun hetki koittaa, kun Logan, viimeisen todellisen sankariuden ja epäitsekkyyden hetkensä jälkeen on kuoleman kielissä, on X-Men- elokuvat viimein saavuttaneet sen aidon tunteen jota olen kaivannut viimeisen 17 vuoden ajan. Lauran hiljainen itku, kun hän on menettämässä isänsä jota hän hädin tuskin ehti kunnolla tuntea. Ja pisteenä iin päälle tämän hauta, ja Lauran eulogi: "There are no more guns in the valley." Loganin haudalla ei ole ristiä, vaan Ryhmä-X:än symboli. Ei siksi että Logan olisi elänyt kuin oikea Ryhmä-X:än jäsen, vaan koska hän kuoli kuin sellainen. Hän kuoli sankarina. Hugh Jackman sai lopettaa huipulla, antaen tilaa uudelle sukupolvelle jatkaa Wolverinen perintöä eteenpäin. Yksinkertainen ristin kääntäminen ruksiksi oli tämän elokuvavuoden voimakkaimpia kohtauksia.



Tämä oli hyvä vuosi elokuvissa, tarjoten genrefaneille todellisia alan merkkiteoksia täynnä oikeaa tunnetta, tarkoitusta ja rikkoen genren rajoja pelotta ja vailla ennakkoluuloja. Jatkamme 2017- retrospektiolla vielä huomenna.

Atte T



perjantai 29. joulukuuta 2017

Atte Arvostaa: Top 5 Elokuvat vuonna 2017, osa 2

Toinen osa pyörähtää käyntiin tänään. Eilen mentiin ns. turvallisella alueella; kunniamaininnat ovat yleensä sellainen kategoria josta ei välitetä, joten kukaan ei voi olla kriittisesti eri mieltä niistä, ja Blade Runner 2049 sai aikalailla positiivisen vastaanoton kautta linjan. Tänään päästään hieman lähemmäksi peppukipeyden valtakuntaa kahden elokuvan muodossa, joista toisella on joitain vastustajia ja toisella taas kenties äänekkäin negatiivinen fanikunta vähään aikaan. Aloitetaan lievemmästä optiosta.

Ei, ei mikään alla olevasta kuvasta. Nämä ovat elokuvia joista pidin hyvin paljon, mutta jotka syystä tai toisesta eivät kivunneet listalle tänä vuonna. Suosittelen kaikkia lämmöllä. Tämä on sellaista ns. "huijausta", jolla lukijakuntaa pidetään jännityksessä.


Dunkirk (Christopher Nolan)



Dunkirk oli elokuva, jota kohtaan minulla oli tuhottoman paljon ennakko-odotuksia. Christopher Nolan on suosikkiohjaajiani, ja hänen elokuvissaan on aina lukuisia tasoja jotka palkitsevat useina katselukertoina. Nolan myöskin tarttui poikkeuksellisesti oikeaan, historialliseen aiheeseen- tässä tapauksessa Dunkerquen rannalla tapahtuneeseen Operaatio Dynamoon, jossa ansaan jäänyt Britannian armeija pelastettiin suurten tappioiden myötä. Mukana oli paljon osaavaa väkeä, kuten Nolanin luottonäyttelijät Tom Hardy ja Cillian Murphy, mutta myös yllättäviä valintoja kuten One Direction- yhtyeen jäsen Harry Styles. Kuvaajan paikalla hääri taasen paljon rakastamani Hoyte van Hoyteman, jonka työ elokuvissa Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja ja Ystävät Hämärän Jälkeen puhuu puolestaan. Hans Zimmer, elokuvamusiikin vanha ammattilainen, pääsi taas todistamaan kuinka hän oikeasti on alan parhaimpia kun vain jaksaa yrittää. Ja kuinka ollakkaan, kaikki palikat saatiin oikean muotoisista rei'istä sisään, ja kokonaisuus toimii and then some.



Välittömästi mielenkiintoisin kysymys koko elokuvan suhteen oli se, mitenkä Nolan aikoo sekoittaa pakkaa? Inception, Prestige ja Memento varsinkin ovat näyttäneet, että lineaarinen ja selkeä tapahtumajärjestys tai elokuvakaava eivät pidättele Nolania paikoillaan, vaan hän upottaa aina elokuvaan jotain, millä luoda omaa mysteeriä elokuvaan. Inceptionissa unet ja todellisuus menevät sekaisin, Prestigen tarina pohjaa pitkälti kahden epäluotettavan kertojan risteileviin tarinoihin ja Memento...on oma lukunsa. Dunkirkissa tämä on tehty jakamalla tarina kolmeen paikkaan ja kolmeen aikaan- maahan, mereen ja ilmaan, joidenka tapahtumat kestävät vuorotellen viikon, päivän ja tunnin verran. Kolmen lokaation hahmojen tarinat alkavat hiljalleen kutoutua toisiinsa kellon viisarien kulkiessa armotta eteenpäin, päättyen kliimaksiin jossa hahmojen kohtalot ovat kaikki yhden hetken varassa, sulatuen yhteen sulavasti kuin silkki.



Natsit eivät ole Dunkirkin viholliset. Toki ne ovat uhka, ja vihollisten tykkituli ja lentokoneet ovat alati läsnä tuomassa jännitettä tapahtumiin. Mutta vihollisella ei ole edes kasvoja Dunkirkissa. Ainoa kohta jossa vihollisen hahmo nähdään on lopussa, kun Farrier jää kiinni, ja silloinki kasvot ovat epäselvät ja sumuisat. Aika on Dunkirkin suurin vihollinen, oli kyse sitten liian hitaasti kulkevasta ajasta rannalla ja meressä tai liian nopeasti tikittävästä kellosta ilmassa. Sadat tuhannet sotilaat ovat jumissa rannalla, vihollisen napsiessa heitä pois hiljalleen. Ja vaikka aika on loppumassa ja kaikki vaikuttaa mahdottomalta, on pahin asia se, että koti on aivan vieressä. Kenneth Branaghin Komentaja Bolton ja James D'Arcyn Kapteeni Winnant huomioivat tämän dialogissa: "You can practically see it. Home." Mutta sen näkeminen ei auta.




Mutta aika ei ole ainoa vihollinen, vain rakenteellinen. Tilanteen vakavuus on toinen, sillä se vie pois sankaruuden verhon pois tästä sotatarinasta. Pommikauhu ajaa Cillian Murphyn nimettömän sotamiehen väkivaltaan, joka johtaa viattoman siviili Georgen (Barry Keoghan) kuolemaan. Pakottava tarve päästä pois rannalta ajaa ihmiset tribalismiin; Englanti ennen Ranskaa, Komppania ennen muita. Aneurin Banardin ranskalaisotilas "Gibson" koittaa kaikkensa päästäkseen turvaan, mutta "sammakkona" hän ei ole samalla linjalla englantilaisten sotamiesten kanssa. Tämä pätee myös Fionn Whiteheadin sotamies Tommyyn; tämän pelastuessa rannalle, hän liittyy kiltisti pelastettavien miesten jono perälle, jolloin vanhempi sotilas ärjähtää jonon kuuluvan krenatööreille. Operaatio Dynamoa ja Dunkerquesta pelastautumista ollaan käytetty paljon brittiläisen sankaruuden merkkinä, vaikka menetykset olivat huomattavat. Tämä elokuva ei juhlista nationalistista sankaruutta tai ideologiaa, vaan tuomitsee sen.



Dunkirk on Nolanin elokuvista humaanimpia, yhdessä rikollisen aliarvostetun Interstellarin kanssa. Se vetää kätensä syvälle mutaisiin vesiin, näyttäen tuon hetken hirveyden ja ihmisten ailahtelevaisuuden tällaisissa tilanteissa. Kun vanha mies antaa pelastuneille sotilaille huopia, samalla sanoen että hyvin tehty, ei Stylesin näyttelemä sotamies Alex ole uskoa sitä; mehän vain selviydyimme. Joskus se on tarpeeksi. Selviytyminen, oli sitten kyse turhaan kuolleen Georgen perinnöstä tai Farrierin laskeutuminen Saksan miehittämään Ranskaan tai Tommyn pääseminen kotiin, on elokuvan lopussa vahvasti esillä. Kun Tommy lukee lehdestä Winston Churchillin legendaarista puhetta kabinetille, puuttuu siitä kaikki sankarillinen pasturointi tai nationalistinen ylpeys. Me taistelemme rannoille, me taistelemme kukkuloilla, me taistelemme kaduilla, emmekä ikinä antaudu. Tommylle tämä ei ole moraalinen noste, vaan muistutus siitä, että tätä ei pääse karkuun. Ja kello alkaa alusta. Tik tak, tik tak. Nolan lopettaa elokuvansa täydelliseen antikliimaksiin, horjuttaen toivoa ja pelastumista. Kaikki on vain ajan kysymys.




Star Wars: The Last Jedi (Rian Johnson)



Voi pojat, nyt mentiin ns. sameisiin vesiin. Tämän vuoden suurimpia yllätyksiä minulle oli The Last Jedin hyvin kahtiajakautunut mielipidekenttä. Osalle Rian Johnsonin jatko-osa moderniin Tähtien Sota-trilogiaan on kuin Antikristuksen saapuminen, varma merkki franchisen matkasta kohti vessapönttöä. Itse kuulun (ilmiselvästi) toiseen leiriin, jonka mielestä tämä oli juuri se askel joka tämän franchisen piti ottaa. Rian Johnson, jonka työ Breaking Badissa ja Looperissa puhuu puolestaan, lähti kieltämättä tekemään vaikeaa työtä; tee jatko-osa elokuvalle joka oli kriitikoiden suosima, mutta jakoi mielipiteitä alkuperäisyytensä suhteen. Eli hänen harteilleen jäi tarinan jatkaminen, uuden tarinan keksiminen ja uusien hahmojen kehittäminen ja vanhojen integroiminen tarinaan. Rian otti hommasta kiinni kuten aito ammattilainen, ja kuten aiemminkin, hän ohjasi ja kirjoitti elokuvan. Kuten Breaking Badin ja Looperin tapauksessa, lopputulos puhuu puolestaan.



Paljon elokuvaan suuntautuvasta kritiikistä kertoo se, että se ei ole mitenkään yhtenäistä; joko The Last Jedi on liian erilainen kuin aiemmat Star Wars-elokuvat, tai sitten se on liian samanlainen. Mutta tämä kertoo myös elokuvasta, ja mitä se haluaa sanoa koko Star Wars- universumista, niin tarinatasolla kuin metatasollakin. Rian Johnsonin tavoite oli selkeästi viedä Tähtien Sotaa eteenpäin, sekä tarinassa että franchisena. The Last Jedin viestin voi kiteyttää selkeästi näin: Älä elä menneisyydessä, vaan katso eteenpäin. Älä romantisoi historiaa, vaan laita toivo tulevaan. Parheiten tämä näkyy Lukessa (Mark Hamill). Luke epäonnistui, ja pahasti. Hän teki hirvittäviä virheitä, ja maksoi niistä raskaan maksun. Ja kuten jedit aina, hän luovutti. Onko jedien vanhassa toimintatavassa mitään säilyttämisen arvoista? Tämän lisäksi on muutakin, mutta kyseinen teema on keskusta, johonka kaikki kasautuu; fasismin houkutus, imperialistinen verenperintöä tuijottava kulttuuri, fundamentalistinen vanhoissa tavoissa roikkuminen ja niin eteenpäin. Ja sama koskee franchisea metatasolla- älä vaadi että kaikki menee samalla tavalla, tai älä roiku koko ajan aikaisempien elokuvien perinnössä. Tämä on Star Wars 2010-luvulle.



Star Wars on aina ollut poliittinen teos, ja pitänyt sormensa aikakauden pulssilla. Vietnamin sotaa kritisoiva George Lucas teki itse Systeemistä vihollisen. Keisarikunta oli aseellisesti tehokkaampi ja isompi, ja sen vihollisena oli vähävarainen joukko kapinallisia. Tämä jatkui moninkin tavoin virheitä täynnä olevissa prequel-leffoissa, peilaten 90-luvun lopun ja uuden vuosituhannen kipupisteitä; Siinä pahat korporaatiot tekevät salaa yhteistyötä hallituksen kanssa luodakseen loputtoman sodan, ja nimelliset minä-hahmot- jediritarit- ovat osallisia tähän. The Last Jedi on puolestaan kiinni tässä hetkessä- sen paha on fasistisen aatteen korruptoima sekopää, jota oma perhekkään ei enään tunnista. Kaikkivaltias Snoke (Andy Serkis) on vain katalysti Kylo Renin (Adam Driver) pahuudelle, innoittaen ja ruokkien tämän omaa obsessioita olla jotain enemmän- kuten vanhaan hyvään Vaderin aikaan. Ja vaikka Kylon ja Reyn välillä voi nähdä jotain kontaktia, selkeästi Ren pitää itseään Reyta (Daisy Ridley) parempana- tämähän ei ole tullut mistään, ja ainoa tapa jolla hän voi olla jotain on olla hänen matkassaan. Jalustalle nosto tulee ylenkatsonnan kautta. Kylo Ren on toksista maskuliinisuutta erilaisessa paketissa.



Rey on osa tätä kaikkea. Reyn mysteerinen tausta oli iso arvoitus, osa ohjaaja J. J. Abramsin mysteeriboksi- kikkaa jossa salaisuus on esillä, mutta piilossa samaan aikaan. Onko Rey Skywalker, onko hän Solo, onko hän Kenobi tai mikälie- faniteorioiden sydämessä oli se, että kuka tärkeä tämä Rey nyt on. The Last Jedi teki ainoan oikean vaihtoehdon- Rey on Rey. Hänen vanhempansa hylkäsivät tämän, ja he olivat jotain reunamaailmojen retkuja. Rey- kuten muutkaan The Last Jedin uusista sankareista- ei seuraa Star Warsissa nähtyä imperialismiin nojaavaa kaavaa, jossa yksi mahtisuku määrittelee galaksin tulevaisuuden. Heidän tärkeytensä ei nouse siitä kuka heidän isänsä tai äitinsä oli. Kohtalo, tuo juonirakenteista halpamaisin, loistaa poissaolollaan. Kuten aluksen putkistoa päivisin korjaavan Rosen (Kelly Marie Tran) tapauksessa, arkiset ihmiset voivat muuttaa galaksin kulun. Aivan kuten New Hopessa, jossa maajussi, salakuljettaja ja prinsessa pelastivat päivän.

ALSO SHE IS THE BEST  <3

Yksi mielenkiintoinen ja harvemmin tässä franchisessa esiin nostettu idea oli tapa jolla ns. vihollinen voitetaan. Poe Dameron (Oscar Isaac) saa hahmona tässä elokuvassa kasvaa aika lailla, sillä Johnson ei näe mitään sankarillista tämän- ja proxyna muiden vastaavien- lentäjä-ässien varomattomassa ja huimapäisessä kuolonajelussa. Poen onnistuu tuhota iso vihollisalus, mutta hänen tottelemattomuutensa ja kunniakkaan voiton tavoittelunsa maksoi ison hinnan- mukaanlukien Rosen siskon Paigen (Veronica Ngo) hengen. Poe vaatii sankaruutensa ja kykyjensä perusteella erikoiskohtelua alennuksenkin jälkeen, odottaen että Amiraali Holdon (Laura Dern) täytyy kertoa tälle kaikki suunnitelmansa. Ja tämä rämäpäisyys johti itsemurhatehtävään ja lähes koko Vastarinnan tuhoutumiseen. Kuolleet sankarit eivät auta ketään. Tämä kaikki kiteytyy siihen, kun Rose pelastaa epätoivoisen Finnin (John Boyega) varmalta kuolemalta. "Näin me voitamme. Emme taistelemalla sitä vastaan mitä vihaamme, vaan suojelemalla sitä mitä rakastamme." Voitto de-eskalaation kautta. Ja Luken (Mark Hamill) ja Kylo Renin viimeinen kohtaaminen on juuri tätä.


Canto Bight oli alunperin se osa elokuvaa, josta olin hieman kahta mieltä. Ensimmäisellä katselukerralla se tuntui hieman venytetyltä, tehden toisesta kolmanneksesta hieman liian pitkän. Mutta toinen katselukerta korjasi tämän minulle, jolloin kokonaisuus toimi entistä paremmin. Ja se ei osuutena ole turha, sillä mikään mikä pohjautuu kahden eri hahmon hahmokehitykseen, nostaa esiin tärkeän, ylenkatsotun elementin elokuvan mythoksesta ja tarjoaa selkeän sillan elokuvan lopun tunteikkaaseen viimeiseen kohtaukseen ei ole turha. Finn oli hylätä koko Vastarinnan ja konfliktin alussa, koska hän ei oikeasti välitä muista kuin itsestään ja Reysta. Canto Bightissa Finn näkee koko kuvan, ja kuinka tässä sodassa ei ole kyse vain sinusta tai lähipiiristäsi. Rose taasen saa näyttää olevansa itse se ihannoimansa "Vastarinnan Sankari", toimiessaan paljon Finnia fiksummin ja innoittaen orjalapsia omalla toiminnallaan- orjalapset, jotka kuvastavat sitä köyhää enemmistöä jotka kärsivät eniten sodassa, samaan aikaan kuin sodasta eniten hyötyvä osapuoli (1%) hörppii kuohuviinia ja pelaa pokeria. Se ei ole sulavaa, mutta se on sitä paljon toivottua uutta sisältöä.


Kuten tämä läpivalaisu on jo osittain paljastanut, Rian Johnsonin taito alkuasetelma- loppuratkaisu-tarinankerronan nojalla on ensiluokkaista, eikä The Last Jedi revi mitään tyhjästä esiin. Kaikki on alustettu. Miksi Holdo ei kerro suunnitelmaansa kaikille? Laivalla oli karkuri-ongelma, joka voisi johtaa suunnitelman paljastumiseen. Mitenkä suunnitelma paljastuu? Koska Poe höpöttää siitä radiossa Finnille, jolloin moraalisesti arveluttava hakkeri (Benicio Del Toro) kuulee sen. Miksi Craitin pinta jättää niin selkeän punavalkoisen visuaalisen jäljen? Jotta voimme itse tajuta että Luke ei ole paikalla, koska hän ei jätä jälkiä. Tämä jatkuu jopa toisiin elokuviin; Kenraali Hux (Domnhall Gleeson) alkaa kaivamaan asettaan esiin nähdessään tajuttoman Kylo Renin, mutta tämän herättyä luopuu näistä aikeista- koska Kylo Ren tunnetusti pysäyttää laserammukset ilmaan. Tämän lisäksi Johnson horjuttaa ja kääntää vanhoja oletuksia ja kohtauksia ympäri. The Last Jedi on taidokkaan ohjaaja-käsikirjoittajan mestarillinen työnnäyte elokuvatekniikan ja tarinankerronan osaamisesta.


Rey ja Kylo Ren eroavat saman tien valittuaan, mikä on mielenkiintoinen loppuratkaisu. Molemmat omat samaa mieltä- menneisyys on taakka, ja meidän täytyy löytää uusi tie itsellemme. Mutta heidän metodinsa ja halunsa tulevaisuuden suhteen eroavat. "Me olemme se, minkä yli he kasvavat", sanoo Yoda (Frank Oz). Tämä on tarkoitettu niin Lukelle, kuin myös elokuvayleisölle, joille alkuperäiset Star Wars-elokuvat olivat mahdollisesti sukupolvikokemus. The Last Jedi on röyhkeä, kekseliäs ja perinteisiä rakenteita horjuttava Star Wars-elokuva. Se pyyhkii olkapäiltään pois viimeisetkin vanhojen ja uusien elokuvien painolastista, keskittyen siihen mikä teki alkuperäisestä Star Warsista- ja puhun tässä lähinnä New Hopesta- niin vallankumouksellisen. Joukko sankareita elämän eri kolkista, taistelemassa fasismia vastaan mahdottomien vastusten edessä. Galaksin kohtaloa ei määrää suuret avaruusperheet vaan romunkerääjä Jakkulta, kapinalentäjän poika, pelastettu kaivosorja ja fasismin hylännyt sotilas. Loppu kuvastaa tätä täydellisesti. Pieni orja, jonka arki on luultavasti pelkkää raadantaa ja kurjuutta, katsoo kohti tähtiä, unelmoiden. Voima ei kuulu jedeille ja sitheille, eikä ainoastaan Skywalkereiden verisukulaisille. Se kuuluu kaikille. Star Wars kuuluu kaikille.



Viimeiset kaksi elokuvaa tulevat huomenna.

Atte T