torstai 14. joulukuuta 2017

Atte Arvostaa: Star Wars Episode VIII: The Last Jedi

Star Wars sai perintönsä arvoisen jatkajan The Force Awakens-elokuvan muodossa, ja nautin paljon ohjaaja JJ Abramsin työstä elokuvassa, mutta olin myös tyytyväinen siihen, että hän ei jatkanut tämän pidemmälle, ainakaan suoraan jatko-osaan. Ohjaajan ja käsikirjoittajan tuoliin astui Rian Johnson, jonka scifi-leffa Looper on vuosikymmenen parhaimpia tuotoksia. Ennen kuin The Last Jedi oli edes julkaistu, sai Rian hoitaakseen toisen trilogiallisen elokuvia. Tämä oli oikea liike paristakin syystä; Looper todisti että Rianissa on enemmän mielikuvitusta ja intoa kuin monessa muussa, ja koska lopputulos puhuu puolestaan; kyllä, Last Jedi on hypen arvoinen.

VAROITUS; SISÄLTÄÄ KEVYITÄ JUONIPALJASTUKSIA PERUSASETELMASTA!

Star Wars: The Last Jedi

 

Uusi Ritarikunta marssii yli galaksin, ajaen kapinaliiton edeltään karkuun. Kun pako näyttää toivottomalta, alkaa tilanne kiristyä; Finn (John Boyega) ja mekaanikko Rose (Kelly Marie Tran) lähtevät epätoivoiselle tehtävälle, Poe Dameronin (Oscar Isaacs) kuumapäisyys kohtaa Kenraali Leian (Carrie Fisher) viileän rauhallisuuden ja kaukaisella planeetalla Rey (Daisy Ridley) koittaa kääntää Luke Skywalkerin (Mark Hamill) pois yksinäisyyden tieltä. Onko Vastarinnasta enään mitään jäljellä, vai hiipuuko kapinan liekki pois?



Rogue Onea kutsuttiin Star Wars- elokuvaksi joka kertoi sodasta, ja millainen kapinaliitto oikeasti on. Mutta Last Jedi tekee tämän mielestäni paremmin, esittäen sekä sodan että kapinaliitosta syntyneen Vastarinnan sielun; sen aatteen. Last Jedi on erittäin hyvä elokuva, joka seisoo Imperiumin Vastaiskun rinnalla parhaimpana Star Wars-elokuvana ikinä, ja ilman sen hieman ylipitkää keskiosaa se ylittäisi sen. Rian Johnsonin tarina on erilainen ja uniikki kaikin puolin; ensimmäiset dialoginpätkät elokuvassa paljastavat, että tämä ei ole enään tuttu ja turvallinen Star Wars. Kuten Imperiumin Vastaisku, tämäkin jakaa hieman tarinaansa eri puolilla ja rikkoon perinteisiä elokuvarakenteita, mutta se vain vahvistaa uniikkiuden tuntua. Iso kohtaus, jolla normaali elokuva päättäisi tarinansa on tässä toisen näytöksen loppurutistus, ja se on upeaa katsottavaa.

   

 Last Jedissa on hahmoja tusinakaupalla, ja kaikki tekevät ensiluokkaista työtä. Daisy Ridley, John Boyega ja Oscar Isaacs jatkavat hyvää työtä Force Awakensista, ja oli varsinkin ilo saada Poe Dameronista hieman enemmän irti. Tämän lentäjä-ässä luonne oli eduksi viime konfliktissa, mutta nyt hän on enemmän ongelma kuin ratkaisu. Kelly Marie Tranin Rose tuntui heti hyvältä lisäykseltä pääsankarien trioon, paljasjalkainen mekaanikko ilman mitään isoa menneisyyttä ja jonka motivaatio tarinassa on esitetty paremmin kuin monen muun. Mutta parhaiten sankarien puolelta suoriutuvat vanhat nimet. Carrie Fisher ja Mark Hamill ovat yhä Leia ja Luke, mutta samalla kehittyneet versiot heistä. Fisherilla on ehdottomasti yksi elokuvan vaikuttavimmista kohtauksista joka saa katsojan haukkomaan henkeään, ja Hamill vetää erakko-Luken roolin juuri sopivan oudosti ja uhkaavasti.



Adam Driver on elokuvan toinen loistotähti. Pidin hänestä jo hyvin paljon Force Awakensin aikaan, ja odotin mielenkiinnolla mihinkä tämän kanssa mennään. Suunta on oikea, ja Driverin puhdas taito saa tämän toimimaan kuin häkä. Hän on yhä hieman oudon näköinen, mutta tämä on suurimissa määrin pointti; hän ei ole Darth Vader. Onneksi Kylo Renilla on oma luonteensa ja osansa tämän lisäksi, ja odotan mielenkiinnolla mikä tämän rooli on tulevaisuudessa. Benicio Del Toro tekee mieleenjäävän roolisuorituksen hakkeri-taskuvaras DJ:nä, ja tämän erikoinen puheenparsi ja vielä erikoisempi kehonkieli pistää katsojan varpailleen. Oli myös hauska nähdä Andy Serkisin näyttelemä Yksinvaltias Snoke kerrankin kunnolla, ja vaikka tämän CGI-ulkomuoto ei vakuuta joka kerta, on Serkisin ulosanti aina tällaisissa rooleissa sopivan uhkaava ja elämää suurempi.



The Last Jedi on kaunis elokuva monessakin mielessä. Kuvaaja Steve Yedlin tekee hienoa työtä kuvauksen kanssa, tuoden paljon uusia tapoja näyttää eri klassisia Star Wars-asioita ruudulle; avaruustaistelut, valomiekkataistelut ja eritoten Luken autiosaaren outoudet näyttävät mahtavalta. Nostan hattuani myöskin lavastukselle ja sen suunnittelulle. Yksinvaltias Snoken valtaistuinsali on kaikessa räikeydessään vakuuttava ja Canto Bightin kasino on hauska yhdistelmä Las Vegasin kasinoja ja keskiaikaista linnaa. Cant Bight on myöskin merkittävä toisesta puolesta; Rian nostaa esin siellä kaiken tämän eeppisen sotimisen ja ihmiskohtaloiden yhteentörmäyksen uhrit, muistuttaen sodassa kärsivän eniten ne, joilla ei ole mitään ja eniten hyötyvän ne, jotka omistavat tuotantovälineet. Tämä ei ole kovin sulavaa, mutta sitäkin toivottavampaa ja sitoutuu vahvasti elokuvan teemaan lopussa.



The Last Jedi on rohkea, lähes häpeämätön elokuva, ja sen toinen kolmannes on merkki tästä. Pitkäksi venytetty ja haarautuva kolmannes tuntuu lähes lopetukselta, kunnes elokuva päättääkin jatkua ja tarjota vielä eeppisemmän ja tunteikkaamman lopun, sellaisen jota en olisi voinut edes kuvitella. Eikä tämä lopu tähän, vaan Rian onnistuu huijaamaan katsojaa moneenkin kertaan väärillä johtolangoilla ja ovelilla subversioilla, mutta ikinä tämä ei vie pohjaa siitä, mikä elokuvassa on tärkeintä; hahmot etsimässä itseään ja omaa paikkaansa tässä kaoottisessa sodassa. Star Wars: The Last Jedi on loistava elokuva, jonka ainoa heikkous on ehkä juuri tuo venytetty toinen kolmannes. Se on loistavaa scifi-toimintaa (alun avaruustaistelu on uutta ja hienointa tällä saralla sitten Jedin Paluun), se on hauska, se kääntää katsojaodotuksia päälleen ja kieltäytyy osallistumasta tyhjään spekulointiin ja se onnistuu toimimaan parempana sodasta ja kapinaliittosta kertovana elokuvana kuin Rogue One, koska The Last Jedi muisti ottaa sydämensä mukaan kaikkeen. Tämä on parasta elokuvaa mitä Star Warsin maailmasta on kuunaan tehty. Sen viimeinen, sulkeva kohtaus on paras mitä on tehty koko elokuvasarjan aikana, ottaen täydellisesti kiinni sekä elokuvan maailmasta että katsojan sydämestä. Menkää ja ihastukaa.


Atte T

PS: Ja kuten taas ennenkin, on minun pakkoa puhua muutamasta kohtauksesta elokuvassa, jotka luokitellaan varmasti SPOILER-kategoriaan. Teitä on varoitettu!




- Alun avaruustaistelu oli todella siisti, ja asetti hyvin katsojan oikeaan tunnelmaan; tämä on elokuva virheistä ja virheiden hinnasta. Rakastin The Last Jedia koska se antoi hahmojen tehdä virheitä, ja sitten maksaa näistä virheistä.

- Jos tällä uudella elokuvatrilogialla on heikko kohta, on se valitettavasti Phasma. Todella tyylikäs ulkonäkö, Gwendoline Christie on vaikuttava ja charmikas, mutta kukaan ei keksi mitään merkittävää tekemistä tälle. Hän todellakin on tämän sarjan Boba Fett, ja toivon että sarjakuvat ja muu laajennettu materiaali syventyy tämän hahmoon Boban tapaan.

- "Me emme voita tuhoamalla vihollisia, vaan suojelemalla sitä mitä rakastamme." katsoo Rogue Onea, häpeämässä nurkassa

-  Olin aikalailla kyynelten partaalla siitä lähtien, kun Luke kohtasi Kylo Renin. Jokainen ratkaisu toimi, ja hanat aukesivat lopulta kun Luken näytettiin olevan yhä saarellaan. "Minä en ole viimeinen Jedi, eikä tämä sota ole kuin vasta alussa." Kaksi aurinkoa taivaalla, John Williamsin upea score,  Luke löytää viimein rauhan- ja täydellinen loppu hahmolle, jonka elämä on ollut yhtä rauhattomuutta. Rian Johnson, voisin suudella sinua.

- Ja sitten on viimeinen kohtaus. Täydellinen Star Warsin idean ja tunnelman ymmärtäminen yhdessä, pienessä kohtauksessa. Luke puhui paljon kuinka hän ei pidä siitä että hän on legenda, mutta juuri tämän legendaarinen status on se, joka innostaa ihmisiä. Kuten nuorta romunkerääjää Jakkulta, karannutta iskusotilasta, tai pientä poikaa orjana planeetalla, joka katsoo kohtia tähtiä ja tuntee sen, minkä vuoksi taistelua käydään:

Toivon.





keskiviikko 13. joulukuuta 2017

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 13

It's DC time. Nämä supersankarisarjakuvat tulevat vuorottelemaan kierroksissa, aloittaen DC:llä tänään. FIksu voi tästä päätellä, minkä firman sarjakuva jouluaattona on vuorossa.

Tänään on kuitenkin aika nostaa taas hattua mestarille:


Mister Miracle vol 1



Mister Miracle on kahlekuninkaiden kuningas, ihmeellinen todellisuuttakin uhmaava pakoilija joka voi vapautua jokaisesta kahleesta ja kammiosta. Hänen apulaisena Oberon on aina skeptinen tämän onnistumisesta, mutta silti hän auttaa aina Mister Miraclea tempuissaan. Mutta mitä hänestä haluaa toinen toistaan oudommat olennot, kuten Tohtori Bedlam, Virman Vundabar ja Granny Goodness? Kuka on Big Barda? Mikä on Apokolips, Anti-Elämän Yhteenlasku tai Scott Freen todellinen menneisyys?

(En löytänyt kunnon skanneja uudesta kokoelmasta, nämä ovat alkuperäisestä. Luonnollisesti
uudessa kokoelmassa värejä on restauroitu.)


Jack Kirby on sarjakuvalegenda vailla kaltaistaan, todellinen alan pioneeri jonka luomuslistalta löytyy suurin osa nykyään relevanteista supersankareista. 70-luvulla Kirby kirjoitti DC:llä kokonaisen uuden mytologian ja maailman, jota yleisesti kutsutaan 4th World- kokonaisuudeksi. Ja Mister Miracle on osa tätä maailmaa. Mister Miracle kokoaa tämän seikkailut yksiin kansiin, ja se on täynnä sekä Kirbyn uskomattoman yksityiskohtaista ja elävää taidetta, scifiä niin fasismista kuin itsensä löytämisestä ja erittäin erilaista ja outoa supersankariviihdettä niille, jotka ovat ehkä kyllästyneet perinteisempiin supersankarointeihin.

13 takana, 11 edessä!

Atte T

Ps. Big Barda on paras, ja perustui kuulemma Jackin vaimoon Roziin.



tiistai 12. joulukuuta 2017

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 12

Tänään on sitten puoliväli saavutettu. Joulukuu on mennyt taas yhdessä hujauksessa, samoin tämä kalenteri- vastahan tämän aloitin! Seuraavat 12 ovat sitten supersankarisarjiksia Marvelilta ja DC:ltä, mutta tänään jatketaan vielä tämän osuuden (epävirallista) teemaa spekulatiivisen fiktion puolella. Tämä sarjis olisi varmaan mennyt minulta kokonaan ohitse, ellei työkaveri olisi sitä minulle lähettänyt (Kiitos Jarno!).

Jim Henson's The Power of the Dark Crystal



Vuosikymmeniä on kulunut siitä, kun Kira ja Jen vapauttivat Thran pahojen Skeksisten kynsistä. He hallitsivat tätä maata kuninkaana ja kuningattarena, mutta he lopulta väsyivät valtaan, ja maa alkoi ajautua rappioon. Nuori fireling maan keskustasta on lähetetty hakemaan siru suuresta Kristallista, jolla hän voisi pelastaa kotinsa- mutta Kristallin hajoaminen voisi olla katastrofaalista, sillä se pidättelee pahuutta loitolla...



Jim Hensonin upea Tumma Kristalli on 80-luvun fantasiaklassikko, kokonaan nukeilla toteutettu elokuva, joka aikanaan ei saanut ansaitsemaansa kunnioitusta. 35 vuotta sen ilmestymisen jälkeen julkaistiin virallinen jatko-osa sarjakuvamuodossa nimeltä The Power of the Dark Crystal, joka toden totisesti jatkaa tarinaa kuin elokuva. Tämä perustuu Hensonin ja Brian Foudin muistiinpanoihin ja jatkosuunnitelmiin, ja juuri siksi tuntuu niin luonnolliselta jatkolta tarinalle. Simon Spurrier kuitenkin myös uskaltaa viedä asioita uusiin suuntiin ja muuttaa status quota pelotta. Muodot, design, dialogi- kaikki tuntuu samalta, mutta kaikkea on myös viety eteenpäin.



Uudet protagonistit ovat molemmat välittömästi miellyttäviä ja hauskoja seurata. Nuori fireling Thurma on hieman äkkipikainen ja ajattelematon, mutta myös kohtelias ja hän haluaa vain auttaa kotiaan, joka Thran tavoin on kärsimässä. Ujo akolyytti Kensho on hyvä vastapari Thruman kuumapäisyydelle (heh) ollessaan änkyttävä ja moninaisista itsetunto-ongelmista kärsivä todenpuhuja. Ja vanhat hahmot kuten Kira ja Jen tuntuvat yhä omilta itseltään, vaikka aluksi pelkäsinkin kansikuvan perusteella Kiran seonneen vallasta. He ovat yhä tavallisia kuolevaisia, ikä ja vallan taakka on vain tehnyt heistä väsyneitä, valmiita kenties antamaan paikkansa toisille.



Kelly & Nichole Matthewsin taide on upeaa katsottavaa, ja se kuvastaa hyvin Hensonin tyyliä. Uudet olennot kuten Thurma näyttävät siltä, että Henson olisi voinut suunnitella juuri tuon näköisen olentoja. Värit ovat kirkkaita ja pastellisia, luoden ihanan fantasiamaailman jossa kuitenkin vaara on aika läsnä- Skeksisit eritoten ovat todella uhkaavan näköisä yhä, ja pistävät hyvin silmään gelflingien ja podlingien pyöreiden muotojen keskeltä. Muutamassa kohtaa taustat ovat tosin jääneet puolitiehen, ja en ole varma onko kyseessä taiteellinen visio vai kesken loppunut aika.



The Power of the Dark Crystal on taideteos; hieno katsoa, siihen uppoaa nopeasti sisään ja se jatkaa fantasiaklassikon tarinaa luonnollisesti ja kunniaa tehden. Jos Tumma Kristalli olisi saanut aikanaan enemmän huomiota eikä Henson olisi poistunut keskuudestamme liian aikaisin, tämä olisi voinut olla helposti alkuperäisen arvoinen jatko-osa. Jos olet elokuvan fani, on Jim Henson's The Power of the Dark Crystal sinua varten.

12 takana, 12 edessä!

Atte T

 

maanantai 11. joulukuuta 2017

The Force Awakens- oma elokuvansa, oma tarinansa

"Force Awakensissa on ihan sama juoni kuin ekassa Star Warsissa."

"Se oli ihan hyvä, mut ihan liian samanlainen juoni ku New Hopessa."

"Kui laiska voi olla että tekee vaan saman leffan uudestaan."

Olen kuullut tämän argumentin noin tuhat kertaa, eli siis noin jokainen kerta kun olen sanonut pitäväni Star Wars Episode 7: Force Awakens- elokuvasta. Lähes poikkeuksetta, ellei joku sattumalta jaa näkemystäni elokuvan suhteen. Työkaverit, nettikeskustelijat, opiskelijatoverit, satunnaistutut, kissat, sienieläimet- aina sama virsi. Ja tämä on hieman häirinnyt minua- ei sen tähden etteikö he olisi oikeutettuja erilaiseen mielipiteeseen, ei todellakaan. Mutta mielestäni tässä ei ole varsinaisesti kysymys edes aina mielipiteestä, vaan ikävästä trendistä sekä puhtaasta väärässä olemisesta, ainakin osittain. Ja nyt kun Last Jedi vihdoinkin on saapumassa elokuvateattereihin tällä viikolla, on aihe ollut taas jonkin verran esillä. Joten puhutaanpa vähän Force Awakensista, käyttäen välilukuina eri "argumentteja" joita olen kuullut tämän suhteen.

Ja kyllä, tiedostan vallan hyvin kuinka naurettavaa on "puolustaa" elokuvaa joka on saanut lähinnä positiivista kriittistä palautetta ja on tällä hetkellä kolmanneksi eniten tuottanut elokuva kautta aikoja. 


"Se ei tuo mitään uutta Star Warsiin "


Tämä varsinkin hämmentää minua hyvin paljon. Tämä kielii isommasta trendistä josta tulen puhumaan myöhemmin, mutta palataan siihen kohta. Force Awakens ei siis kuulemma tuonut mitään uutta Tähtien Sodan maailmaan, joko elokuvana tarinan suhteen tai sisällöltään ideoiden ja muun muodossa. Ainoa selitys tälle väitteelle jonka keksin on se, että sen puolustajat eivät katsoneet elokuvaa, tai tietoisesti poistivat mielestään kaiken paitsi juonirakenteen. Force Awakens sisältää aimo määrän upouusia ideoita, keksintöjä ja subversioita jotka erottavat sen edukseen useimmista menneistä Star Wars-elokuvista, kuten:

1)  Finn: Finn on kapinallinen iskusotilas. Hän jättää Uuden Ritarikunnan taaksensa traumaattisen kokemuksen jälkeen, tahtoen vain päästä mahdollisimman kauas sen vaikutuspiiristä koska hän tietää mihin se pystyy. Finn esittää olevansa sankari, ja esittämällä sellaista hänestä lopulta tulee sankari, kiitos myöskin Reyn ja Poe Dameronin vaikutuksen. Finn on uudenlainen ja uniikki hahmo Star Wars-elokuvissa. Hän ei ole kapinallinen syntyjään, eikä hän ole apaattinen- hän pelkää, mutta ylitsekäy oman pelkonsa. Sitten on tietty koko se että Star Wars-elokuvan miespäähenkilö on musta, mutta tietävästi tämä ei merkitse osalle mitään ja toisille taas on jostain ihmeen syystä heikkous. Vihaan maailmaa.



2) Rey: Rey saa oman lukunsa kohta, siinä hänestä enemmän.

3) Kylo Ren & Voiman Valoisan Puolen Pelko: Kylo Ren oli välittömästi Reyn lisäksi parhain osuus Force Awakensissa, todella uniikki ja hienosti toteutettu elokuvapahis. Päällisin puolin ja aluksi Kylo Ren vaikutti hyvin pitkälti vain toisinnolta Darth Vaderista, geneerinen pahiskypärää pitävä mustanpuhuva voiman pimeän puolen käyttäjä. Mutta Kylo Ren on niin paljon enemmän, varsinkin kun hän ottaa kypärän pois päästään; Kylo Ren on pimeän puolen voimankäyttäjä, mutta vain juuri ja juuri. Hän ruokkii tätä puolta itsessään alati eri metodein; hän herättää pelkoa ympärillään epäinhimillisellä olemuksellaan (kirjaimellista toiseuttamista, kudos!), hän järjestää raivokohtauksia kasvattaakseen vihaansa ja jopa Han Solon tappaminen oli osa tätä; suora tuskan ja itseinhon lataus,  palauttaen hänet takaisin voiman synkälle puolelle. Hän hakkaa haavaansa nyrkillään, huutaa "petturia" Finnille taistelussa vain saadakseen kivun ja vihan itsessään maksimiin, ja voimistaakseen itseään pimeällä puolella. Kylo Ren pelkää kuollakseen, että voiman valkea puoli viettelee hänet takaisin puolelleen, ja että hän joutuu kohtaamaan sen mitä on jättänyt taaksensa; perheen, opettajan ja hirmutyöt.



3) Maz Kanata: Toinen hahmo joka näyttää vain nopealla vilkaisulla Yodan kaltaiselta mentorihahmolta, mutta eroaa lopulta tästä merkittävästi. Maz Kanata saattaa olla Yodan kaltainen mentorihahmo, mutta siinä missä Yoda on passiivinen ja seuraa Jedien kylmiä, sekä lopulta turhia, ohjenuoria perheen ja rakkauden hylkäämisen suhteen, Maz Kanata on huomattavasti empaattisempi ja tunteikkaampi hahmo. Hän on entinen avaruusrosvo, joka käytti omaa voima-herkkyyttään ollakseen hyvä siinä ja metsästääkseen lopulta jedi-artefakteja käsiinsä. Hän pyörittää baaria rikollisille ja palkkasotureille, ja tuntuu nauttivan elämästään- hän on kontrastinen vastakohta Yodalle, näyttäen voiman harjoittajien monipuolisuuden osana Force Awakensin tulevaan pohjaavaa subtekstiä- "luuletko tietäväsi mitenkä Voima toimii? Odotappas vaan..."



Ja tietysti valomiekkataistelu jossa toinen osapuoli ei ole valomiekka ja valomiekka häviää, aseistettu planeetta (ei vain toinen kuolontähti, aseistettu PLANEETTA), Phasma naisjohtajana Imperiumin puolella Iskusotilas-haarniskassa, X-Siipisiä taistelemassa planeetan pinnalla jalkaväkeä vastaan, voiman käyttämistä laserammusten pysäyttämiseen ilmaan- Force Awakens on täynnä uusia ideoita, niin tarinoiltaan, visuaalisuudeltaan, hahmoiltaan kuin teemoiltaankin.

"Rey on Mary Sue"

Tämän väitteen yleisyys juontaa juurensa suoraan siihen, että termi "mary sue" on hyvin väärinkäytetty, väärinymmärretty ja aikansa elänyt. Mary Sue on hahmo, jonka olemassaolo tarinassa luo epäkohtia tarinan jatkumoon ja joka vie huomion pois muilta hahmoilta, pysäyttäen heidän kehityksensä hahmoina. Mary Sue on hahmosyöveri, joka pahimmillaan syö ympärillään olevan universumin fokuksen. Mary Sue on myös usein tekijänsä self-insert-hahmo, joku joka peilaa tekijäänsä fiktiivisessä maailmassa asettamalla tämän sankarin rooliin.



Tämän perusteella lienee selvää, että ainakin tämän termin käyttäminen Reysta on vähintäänkin harhaista, tai sitten myös Luke Skywalker on samasta puusta veistetty- hän sentään OLI George Lucaksen self-insert-hahmo alkuperäisessä trilogiassa. Ja sitten on tietysti se, että Mary Sue on (pohjimmiltaan) naishahmojen suuntaan kohdistettu trope, ja harva mieshahmo saa osakseen syytöksiä tästä. Rey on toki taitava hahmo, mutta hänen kyvykkyytensä on myöskin alustettu elokuvassa hyvin eri muodoissa:

1) Rey osaa tapella, koska hän on kasvanut ympäristössä, joka pakottaa selviytymään. Jakku on romunkerääjien ja haaskalintujen planeetta, jossa selviytyminen on eloonjäämiskamppailu- kun Unkar Plutt lähettää kovanaamansa ryöstämään BB-8:än Reylta, oliko tämä todellakaan ensimmäinen kerta kun näin käy? Hän on yksin, asuu keskellä ei mitään ja kamppailee vähäisistä resurrseista- se että hän osaa lyödä jotakuta miekalla ei pitäisi olla iso loikka tästä.

2) Rey osaa lentää avaruusaluksella ja korjata niitä, koska on elänyt niiden ympärillä (ja sisällä) lähes koko ikänsä. Hän tiesi että Unkar Pluttilla on corellian-alus, ja Reyn arki pyörii sataprosenttisesti alusten ympärillä- joko niitä purkaessa tai unelmoidessaan avaruudesta. Ja kun ottaa huomioon, että Rey on erittäin vahva voimassa, niin intuitio ja tietynlainen kuudes aisti tällaisissa asioissa ei ole kovinkaan kaukaa haettua.



3) Rey osaa käyttää Voimaa, koska hän on tietoinen siitä ja sen toiminnasta. Hän, kuten Finn, selkeästi on kuullut paljon jedeistä, kuten varmaankin heidän oudoista taidoistaan ja voiman käyttämisestä eri tavoin. Kun hän näkee Voima-näyn Maz Kanatan baarin kellarissa, alkaa hänen tiensä voimankäyttäjänä. Rey osasi siis käyttää Voimaa pakenemiseen koska hän on fiksu hahmo, joku joka omaa hieman genre-tuntevuutta ja nopeaa ajattelukykyä yhdistettynä huomattavaan Voiman määrään.

4) Rey voittaa Kylo Renin kahdesta yksinkertaisesta syystä: Kylo Ren ei yritä tappaa tai edes voittaa Reyta, ja Kylo Renilla on järkyttävä ampumahaava torsossaan. Kylo lyö hänen ympärilleen, maahan, ja hakkaa tämän miekkaa sivuun. Mutta Reysta taasen paistaa vain puhdas viha, ja hän vahvana voimankäyttäjänä nostaa omaa voimaansa vihastaan, huomaamattaan. Kylon huomion ollessa siinä kohtaa täysin omien sisuskalujen sisälläpitämisessä, ei Reyn voitossa Kylosta ole mitään ihmeellistä.



Luke osasi myöskin tapella, lentää avaruusaluksella paremmin kuin koulutetut pilotit, käytti voimaa ampuakseen ohjuksia avaruudessa miniskulaariseen reikään ja soluttautua huomaamattomasti Kuolontähden sisälle. Miksi Rey saa sitten erilaisen kohtelun hahmona?

"Sama tarina kuin New Hopessa"

Viimein, olemme täällä. Kritiikin keskustassa, tuskan ja surun episentterissä. Force Awakens kuulemma on täysin sama elokuva kuin New Hope, tai ainakin muistuttaa sitä ihan liikaa. Tämän suhteen olen valmis antamaan hieman krediittiä; Force Awakens ja New Hope jakavat hyvin paljon samoja juonen rakenteellisia elementtejä, kuten droidille annetut salaiset tiedot, gangsterikapakka, pelastusoperaatio pahisten pesäpaikasta, avaruustaistelu ja mentorihahmon dramaattinen kuolema. JJ Abrams ja käsikirjoittajat emuloivat Lucasta siinä missä Lucas emuloi Joseph Cambpellia ja Akira Kurosawaa, eli mitään uutta ei sinänsä ole tapahtunut Tähtien Sodan saralla siinä kohtaa. Toisekseen, tuo argumentti ei ota huomioon sitä, että tämä on mahdollisesti ollut tarkoitus; luoda paralleeli New Hopen tarinaan, käytännössä ryöväten tämän tittelin itselleen sopivampana. Mikey Neumannin videossa Movies With Mikey: Force Awakens hän argumentoi, että alunperin Episodi Neljän titteli "uusi toivo" oli täysin merkityksetön, koska me emme tienneet mitään maailmasta ja sen tilasta, ja mitä toivo on ilman epätoivoa?



Force Awakens sen sijaan pohjautuu jo tapahtuneisiin ja suurelle yleisölle tuttuihin skenaarioihin; Imperium kaadettiin, mutta uusi ja fanaattisempi järjestö nousi sen tilalle, Han Solo ja Leia menivät naimisiin, mutta erosivat. Luke aloitti uuden jedisukupolven kouluttamisen, mutta Hanin ja Leian lapsi Ben tappoi heidät kaikki ja ajoi Luken erakkouteen. Uuden Ritarikunnan ja Vastarinnan konfliktit ajavat planeettoja sodan liekkeihin. Mutta uusien sankarien- kapinallinen iskusotilas Finn, vahva Voiman käyttäjä Rey ja lähes täysin epäitsekäs ja empaattinen pilotti Poe Dameron- avulla voi galaksi kenties pelastua. Samassa videossa Neumann sanoo, että Abrams on tehnyt parhaansa korjatessaan prequel-leffojen suurinta syntiä- rakkauden yhdistämistä pahuuteen ja korruptioon. Alkuperäisessä trilogiassa Hanin, Leian ja Luken rakkaus toisiaan kohtaan auttaa heitä alati ja on ajava voima heidän teoissaan. Voiman pimeä puoli on vihaa, ja Valkea puoli on rakkautta. Force Awakensissa kukaan ei rakasta ketään, ja Voiman valkea puoli on kadonnut. Force Awakens ei ole  mikään komitean keksimä heittotitteli, vaan suunniteltu ja osuva otsake joka on lähes metatekstuaalinen, sillä se kirjaimellisesti herättää Voiman tunteen uudestaan eloon- ei tieteellisesti mitattavana voimavarana vaan taianomaisena, lähes uskonnollisena voimana.

Ja sitten on tietysti kaikki ne kohdat, joissa Force Awakens lähtee selkeästi eri urille ja eroaa merkittävästi New Hopesta; Reyn hiljainen esittely, jossa hänen elämäntilanteensa ja maailmansa esitetään vailla dialogia tai päälle liimattua ekspositiota, jättiläismäisten alienhirmujen pakoilua avaruusaluksen sisällä, Voiman käyttäjä kieltäytyy sankarin kutsusta, pahisten vankilaan vangittu nainen pakenee sieltä itse, sen sijaan että hänet täytyy pelastaa, mentorin tappanut pahis joutuu vastaamaan teostaan heti kättelyssä, kosmisten taivaankappaleiden käyttämistä aseiden poltto-aineena (taas muuten liitos tuohon toivo-teemaan- mikäs sen epätoivoisempaa kuin KUOLEVA AURINKO) ja niin edelleen. Mutta toki, voimme jäädä jumittamaan juonen pinnallisiin osiin ja rakenteeseen, ilman että kiinnitämme huomiota tarinan ideaan, hahmoihin ja tunteisiin.



Juoni ja tarina ovat kaksi eri asiaa. "Juoni" on vain kehysrakenne, jotain jonka päälle "tarina" rakennetaan. Nykyään tuntuu siltä, että osa katsojista on todella jumittaneet siihen ajatukseen, että elokuva tarvitsee monimuotoisen, uniikin ja yllättävän juonen toimiakseen. Mad Max: Fury Road on usein tämän kritiikin kohteena, enkä ihmettelisi jos joku ajattelisi samalla tavalla Sicariosta tai Dunkirkista, kahdesta viime vuosien hienoimmista elokuvista. Kun katsoja keskittyy vain juoneen, tapahtumajärjestykseen ja tarinan uniikkiuteen, jaa häneltä huomioimatta paljon. Teemat, subteksti, viesti, hahmot- eli käytännössä aito sisältö. Elokuvalla voi olla koherentti juoni joka tekee järkeä elokuvan sisällä, kehittää hahmoja johonkin suuntaan ja ei seuraa tavallista kaavaa, mutta olla silti aivan käsittämätöntä kuraa, kuten Green Lantern tai The Mummy. Kuinka moni on katsonut Mad Max: Fury Roadin ja ajatellut sen olevan vain kiva autoilu-toimintaleffa hyvillä efekteillä ja näyttelijöille, tajuamatta sen olevan elokuva patriarkkaalisesta hallinnosta, jossa naiset on esineellistetty ja kaikki ovat vain voimavaroja, ja ainoa tapa päästä patriarkaalisesta yhteiskunnasta ei ole paeta sitä vaan tuhota se? Dunkirk ei ole vain elokuva historiallisesta Dunkerquesta, vaan myös elokuva ajan väistämättömyydesta, ja se esittää sen tehokkaasti kolmen eri tahdissa kulkevan fokuksen kautta. Force Awakensin tarina käy lähellä New Hopea, mutta on paljon enemmän keskittynyt hahmoihinsa kuin tarinaan, kehittäen Reyta, Finnia ja Kylo Renia ja luoden vahvan pohjan josta Last Jedi voi jatkaa tätä tarinaa, ja on samalla elokuva toivottomuudesta nousemisesta kohti uutta toivoa.

Atte T



24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 11

Tänään vuorossa toiseksi viimeinen ei-supersankarisarjakuva tällä listalla. Huomenna saavutetaan taas tämän kalenterin puoliväli. Tänä vuonna on listalla ollut vasta yksi kotimainen sarjakuvajulkaisu. Korjataanpa tämä erhe nyt!

Vala Auringolle & Aavetanssi 



Nuori sioux nimeltä Tom Barnett pakenee esivaltaa, kun hän lopultakin sai tarpeekseen valkoisten ihmisten kohtelusta häntä kohtaan. Hän pakenee yhdessä ystävänsä Michaelin kanssa intiaanien maille, oman kansansa pariin. Mutta onko tämä kansa enään hänen kansansa, ja voiko Tom ikinä kuulua heihin?



Petri Hiltunen mainitaan joka vuosi tässä joulukalenterissa ainakin kerran, ja syystä. Kotimaisista sarjakuvataitelijoista Petri on ehdottomasti eturivin merkittävimpiä, luovimpia ja kunnianhimoisimpia tekijöitä, ja Vala Auringolle & Aavetanssi ovat juuri tätä-kunnianhimoisia. Kirja on 20-vuotisjuhlajulkaisu, jossa molemmat Hiltusen Tom Barnett-tarinoista on koottu yksiin kansiin. Mukana on myös aikamoinen tietopaketti Amerikan alkuperäisasukkaista muutenkin, joka valoittaa hyvin sitä taustatyötä mitä Hiltunen on tehnyt sarjakuvan eteen. Vala Auringolle & Aavetanssi on mielenkiintoinen, realistinen ja maanläheinen kuvaus alkuperäisasukkaiden kulttuurista, kaikessa kauneudessaan ja rujoudessaan. 

11 takana, 13 edessä!

Atte T

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 10

Tätä tehdessä minua on alkanut mietityttämään, onko minulla ensi vuodeksi enään uusia sarjakuvia kalenteria varten? Toki uusia sarjakuvia ilmestyy, mutta 24 uutta sarjakuvaa jotka ovat sopivia tälle listalle on silti iso luku. Nytkin joudun tukeudumaan sarjakuvaan, joka on varmasti tuttu monille Suomalaisille sarjakuva-harrastajille:

Luupäät: Kevättasaus



Kun Luumäkeläiset Leppo, Auvo ja Tahvo karkoitetaan kylästään Auvon hämärien liiketoimien takia, eksyvät serkukset laaksoon täynnä elämää; eläimet koittavat elää elämäänsä rauhassa, ihmiset asuttavat kyliä ja yksinäisiä torppia metsässä ja yöaikaan rottaoliot etsivät saalista. Onko laaksossa rauha, vai onko Heinäsirkkojen Herran tuleminen merkki lopun aikojen alusta?



Luupäät on sarjakuvaklassikko, ja Jeff Smithin magnum opus; fantasiaeeppos joka lähtee hyvin pienistä lähtökohdista ja komedisesta asetelmasta liikkelle, kehittyen yhä eeppisimpiin ja syvempiin mittoihin tarinan edetessä. Luupäät on suomennettu alunperin 90-luvulla, ja Kevättasaus kattaa tuolloin julkaistuista kirjoista kolme ensimmäistä, niinsanotun ensimmäisen trilogian 9-osaisesta sarjasta. Luumäkeläisten outo, muumimainen design on jännästi tasapainotettu ihmisten aika realistisella ulkonäöllä ja maailman yleinen Disney-tyylinen ulkonäkö rottaolioiden ja Heinäsirkkojen Herran rujoudella. Luupäät on klassiko syystä; se on hauska, tarina vetää puoleensa ja kun siihen on astunut kunnolla sisään, on sieltä vaikea nousta pois.  

10 takana, 14 edessä!

Atte T

perjantai 8. joulukuuta 2017

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osat 8 & 9

Kuten viime vuosina on nähty, aina tämäkään joulukalenteri ei osu täysin aikataululleen. Silloin pakkaan puuttuvan päivän sarjakuvat saman sivun alle. Tänään on juuriki vuorossa tuplapaketti.
Aloitetaanpa ensimmäisellä, ja samalla kysymyksellä:

Oletko kuullut Charles Dexter Wardin tapauksesta?

The Case of Charles Dexter Ward



Mielisairaalan potilas Charles Dexter Ward on kadonnut sellistään, 60 jalan korkeudessa olevasta lukitusta huoneesta. Viimeksi hänet on nähnyt psykologi Marinus Willet, joka on toiminut nuoren Wardin perhelääkärinä vuosien ajan. Willet tietää mitä on tapahtunut, mutta onko totuus tietämisen arvoinen? Muista; älä ikinä kutsu mitään, mitä et itse voi itse hallita.



The Case of Charles Dexter Ward perustuu kauhulegenda H.P Lovecraftin samannimiseen romaaniin. Sarjakuva-adaptaation on tehnyt I.N.J Culbard, joka on tähän mennessä tehnyt neljä Lovecraft-adaptaatiota ( Tämän lisäksi At the Mountains of Madness, Dream-Quest of Unknown Kadath ja Shadow out of Time), joista tämä oli varmasti haastavin; lähinnä haastatteluista ja dialogista muodostuva teos on kauhun klassikko, ja tämä tunnelma välittyy niin Culbardin ominaisesta tyylistä kuin Lovecraftin tekstin täydellisestä adaptaatiosta. Se on hiljainen paljastuminen, perustuen faktojen paljastumiseen ja Charles Dexter Wardin esi-isien historian paljastumiseen. The Case of Charles Dexter Ward on kauhuklassikon asiallinen adaptaatio, joka säilyttää alkuperäisteoksen tunnelman hienosti.


B.P.R.D: Plague of Frogs 1



Kaikki tuntevat Hellboyn, mutta kuinka tunnettu on järjestö, jolle hän teki töitä? Tapaa Paranormaalien Uhkien Tutkimus-ja Torjuntavirasto ja sen kirjava jäsenistö; Abraham Sapien- kalamies ja Hellboyn paras ystävä, Liz Allen- melankolinen pyrokineetikko, Roger- keinotekoinen voimanpesä, Johann Krauss- ektoplasmaksi päätynyt mentalisti sekä Kate Corrigan- kenttäjohtaja ja ainoa tavallinen ihminen koko ryhmässä. Heidän tehtävänsä on torjua yliluonnollisia uhkia, oli kyseessä sitten zombit, muinaiset kultit, kummitukset tai salaperäinen sammakoiden vitsaus....



B.P.R.D on spinoff-sarja Mike Mignolan suositusta Hellboy-sarjakuvasta. Mignola on yhä kirjoittajan tuolissa, mutta vaihteleva joukko taiteilijoita vastaa sarjakuvan kuvituksesta, kuten Scott Kolins, Ryan Sook ja Cameron Stewart. B.P.R.D: Plague of Frogs 1 kerää kasaan kolme ensimmäistä albumia, kertoen paljon B.P.R.D:n tilasta juuri Hellboyn lähtemisen jälkeen yksittäisten tarinoiden muodossa, kimmotellen hahmoja toisistaan ennen ison tarinakokonaisuuden, titulaarisen Sammakoiden Vitsauksen alkamista. Hahmojen "hirviömäisyys" on iso osa tarinaa, kuinka osa heistä ei tunne olevansa ihmisiä tai kokevat ylenkatsontaa järjestön ihmisiltä. Mignola oli joa Hellboyn aikana tehnyt tästä tyylistä taidetta, ja hahmojen kuten Rogerin tai Lizin ongelmat ovat hyvin, ja ennen kaikkea samaistuttavasti esillä. Krauss on tietysti oma suosikkini, tämän suhteellisen leppoinen asenne suhtautettuna lohduttomaan olemassaoloon on hienosti tasapainossa. B.P.R.D: Plague of Frogs 1 on hieno tapa syventyä Mignolan luomaan maailmaan eri näkökulmasta, mutta samojen tuttujen kauhua ja pulp-henkeä huokuvien tarinoiden kautta.

9 takana, 15 edessä!

Atte T

torstai 7. joulukuuta 2017

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 7

Nyt kun on Itsenäisyyspäivät juhlittu, voidaan taas palata takaisin arkiseen aherrukseen, sekä perusasioiden äärelle tässäkin blogissa. Olemme nyt käyneet läpi sarjakuvissa postmodernia satiiria, aikamatkustusta, Aku Ankkaa, avaruusoopperaa, kauhua ja kotimaista. On siis luonnollista, että nyt käännämme katseemme taas uuden genren pariin- nimittäin fantasian:

Nimona



Paha tiedemies-ritari Ballister Blackheart saa tahtomattaan itselleen apurin nimeltä Nimona. Nimona on rämäpäinen muodonmuuttaja, ja yhdessä Ballister ja Nimona alkavat juonia juoniaan Kuningaskunnan pään menoksi. Heitä vastustaa ritari Sir Ambrosius Goldenloin, Ballisterin arkkivihollinen. Mutta on Ballister pahikseksi kovin asiallinen, järjestelmällinen ja armollinen, ja Goldenloin sankariksi aikamoinen ääliö. Mitenkä asiat oikeasti ovat?



Nimona on kaksinkertaisen Eisner-palkitun Noelle Stevensonin nettisarjakuvaan perustuva sarjakuvaromaani, joka toimii hyvin perinteisenä fantasiaseikkailuna, mutta myöskin dekonstruktiona sellaisesta. Se on paljolti hyvä-paha-binäärisen järjestelmän hiljaista ajasaloa, kun sankarit ja konnat liikkuvat alati harmaan moraalin alueella. Ballisterin imago superrikollisena ja pahana tiedemiehenän piilottaa tämän tarkoituksen romahduttaa monarkia ja fasistinen Järjestö, joka vetelee naruja taustalla, mutta hän käyttää siihen suuremmissa määrin rikollisia keinoja. Nimona itse on villi kortti tässä tarinassa; joko uskomattoman traaginen ja päähänpotkittu hahmo, tai väkivaltainen ja "todella paha" konna. Nimonan kevyt ja lennokas taide antaa kuvan lapsekkaasta fantasiaseikkailusta, mutta pinnan alla on pistävän hauska, fantasia-ja supersankaritropeja parodisoiva ja dekonstruktoiva eepos sankareista, pahiksista ja maailmasta siinä välissä.

7 takana, 17 edessä!

Atte T     

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 6

Hyvää Itsenäisyyspäivää! Satavuotias Suomi on hieno asia, vaikka tämän vuoden eri juhlistukset ja #suomi100 -kampanjat ovat olleet hyvin vaihtelevan tasoisia tähän mennessä. Sarjakuvapuolella on Suomen juhlavuotta huomioutu verrattain vähän. Enkä ole oikein tänä vuonna ehtinyt paneutua uusiin julkaisuihin, yhtä lukuunottamatta. Raatteen Tie olisi hyvinkin tähän päivään sopiva teos esitellä, mutta olen tehnyt siitä jo arvostelun kerran, linkki siihen on tässä: skädäm.

Mitäs tänään sitten? Jotain kotimaista? Öööh...tuota...ahaa, no nyt tiedän! Suomi täyttää sata vuotta, ja kansalliseeppoksemme on jäänyt rikollisen pienelle huomiolle:

Kullervo



"Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi
sai tuosta elelemähän alla varjon vanhempien; 
ei saanut älyämähän, miehen mieltä ottamahan, 
kun oli kaltoin kasvateltu, tuhmin lasna tuuiteltu
luona kalton kasvattajan, tuon on tuhman tuuittajan."


Marko Raassinan Kalevala-aiheiset sarjakuvat ovat mielenkientoinen tuote. Ulkonäöltään nämä vaikuttavat lapsille suunnatuilta satuversioilta, mutta kuinka kukaan siirtää Kullervoa mitenkään lapsiystävälliseen ympäristöön? Vastaus on, ei mitenkään, ja Kullervo ei sitä yritäkkään. Se yhdistää hyvin Raassinan tyylin kepeyden tasapainottajana tekstin synkkyyteen, ja lopputulos on yllättävän leppoisa teos, varsinkin alku-ja keskivaiheilla. Mutta lopussa, kun Kullervon tarinan teema ja opetus saavuttavat synkän, lähes lohduttoman kliimaksinsa, ei Raassina säästele ketään. Tällainen teos voisi helposti kärsiä rajuista tunnelmanmuutoksista, mutta jotenkin kokonaisuus toimii, alusta loppuun asti. Kalevalan tarinoita on adaptoitu sarjismuotoon ennenkin, mutta Kullervo on uniikki teos joka voi helposti toimia esittelynä Kalevalaan nuoremmille lukijoille, vaikkei se lasten sarjakuva varsinaisesti olekkaan.

6 takana, 18 edessä!

Atte T

maanantai 4. joulukuuta 2017

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 5

Eilen oli tarjolla ei-supersankarisarjista Marvelilta, tänään vuorostaan DC:ltä- tai tarkemmin Vertigolta. Vertigo on DC:n nimike, jonka alla se julkaisee enemmän aikuiseen makuun suunniteltuja sarjoja; kauhu on varsinkin usein käytetty genre Vertigon julkaisuissa. Ja kauhua on tarjolla tänäänkin:

Clean Room 1: Immaculate Conception



Honest World-säätiö on parannuksen ja self-help-kultin yhdistelmä, jonka johtajan Astrid Muellerin sormien päässä pyörii julkkiksia ja superrikkaita. Toimittaja Chloe Pierce päättää tutkia lopullisesti mitä Mueller oikeasti tekee, kun tämän poikaystävä ampuu itsensä Muellerin kirjan luettuaan. Onko Muellerin laitos pelkkää halpaa hypnotisointia ja hyväksikäyttöä, vai onko Puhtaan Huoneen sisällä jotain pahempaa ja luonnotomampaa...



Gail Simonen ja Jon-Davis Huntin uusi aluevaltaus on kauhusarjis Clean Room, joka yhdistää elementtejä Stephen Kingin ja Clive Barkerin kauhutyylistä, ja lopputulos on groteski ja hieman roskakirjallisuuteen nojaava pläjäys. Se pitää lukijan varpaillaan hirvittävyyksien aitouden suhteen hyvän aikaa, ja ei paljasta ensimmäisen kirjan aikana kaikkia korttejaan- Muellerin motiivit, yliluonnollisten asioiden...luonto tai Puhtaan Huoneen funktio ovat kaikki vielä salaisuuksia tulevan suhteen. Traumoista, seksuaalisuudesta ja psykosomaattisista ilmiöistä kertova Clean Room 1: Immaculate Conception on hyvin raju, karmiva ja yllättävä teos joka menee luku luvun jälkeen yhä oudoimpiin sfääreihin.

5 takana, 19 edessä!

Atte T

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 4

Tämänpäiväinen sarjakuva ei ole supersankarisarjis, vaikka sen onkin julkaissut Marvel. Mutta kuten melkein kaikki hyvä nykyään, sekin kuuluu Disneyn suunnattomaan tuoteperheeseen. Ja jos Disney ostaa Foxin, tulee tämä tuoteperhe laajentumaan entisestään, mistä en ehkä itse iloitse kauheasti. En ole monopolien ystävä. Toki Disney on tehnyt paljon hyvää ostamillaan tuotteillaan, kuten esimerkiksi Tähtien Sodalla:

Doctor Aphra vol 1: Aphra


Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...galaksissa, joka on täynnä muinaisia temppeleitä, kaupunkeja ja sivilisaatioita, eikös? Jonkun pitää kaivaa esiin nämä muinaiset artefaktit ja muinaisjäänteet, ja kerätä tieto muinaisilta kulttuureilta...ja kääriä samalla kasaan hieman rahaa, tietysti. Hän on Tohtori Aphra, ja galaksi on hänen osterinsa.


Piditkö Rogue One-leffan vähän synkemmistä päähenkilöistä ja maanläheisemmästä tarinasta? Haluaisitko Star Wars-tarinan joka ei liity mitenkään Skywalkereihin tai edes Kapinaliiton ja Imperiumin sotaan? Onko droidit aika nähty juttu, ja haluaisit jotain uutta siltä rintamalta? Entäs vaihtoehtoinen jedihistoria? Jos kaikki, tai edes osa, kuulostaa hyvältä, on Doctor Aphra sinua varten. Kieron Gillenin Darth Vader-sarjakuvista syntynyt Aphra on avaruus-arkeologi joka etsii kalliita ja harvinaisia artifakteja ja myy ne sitten eteenpäin, yhdessä velkojansa Krrsantan Mustan ja murhaajadroidien 0-0-0 ja BT-1 kanssa. Doctor Aphrassa on hauskan letkeä meno päällä, jota koristaa paikka paikoin musta huumori ja ronski väkivalta, tarjoten erilaisen kuvan Tähtien Sodan maailmaan erikoisten päähenkilöiden kautta. Aphra itse on mainio, mutta murhaajadroidit 0-0-0 ja BT-1 varastavat shown joka kerta. Ja kuvittajalegenda Kev Walkerin kynänjälki on, kuten aina, mukavaa katseltavaa. Doctor Aphra 1: Aphra on hyvä alku arkeologi-antisankarin seikkailuihin, jota suosittelen kaikille niille jotka kaipaavat jotain uutta Tähtien Sodalta.

4 takana, 20 edessä!

Atte T

Ps: 

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 3

Kiire ei odota ketään, ei varsinkaan tätä joulukalenteria! Uutta sarjakuvaa kierrokseen niin kuin olisi jo!

Tykkäättekös te Aku Ankasta? Hyvä! Entäs Mikki Hiirestä? Hyvä sekin, sillä tässä on vähän molempia:

Mikin Hulluimmat Seikkailut


Roope-Sedän rahat on kadonneet! Mikki & Aku kutistuvat mikroskooppisiksi, ja epäilevät kaiken takana olevan joku kutistussäteen kanssa! Atlantis! Avaruus! Jättiläishämähäkkejä pienoiskoossa! Mikään ei ole liian hullua tässä kirjassa.



Okei, backstory: sarjakuvataitelijat Lewis Trondheim ja  Nicolas Keramidas löysivät kirpputorilta 44-osaisen vanhan sarjakuvasarjan nimeltä Mickey's Quest, joka oli jatkotarina jota julkaistiin Yhdysvalloissa 1962-1969. Tämä, kuten niin monet muut tuon ajan sarjakuvista, oli kadonnut ajan syövereihin ja pois mielestä. Trondheim ja Keramidas keräsivät lehdet kasaan, ja käänsivät ja restauroivat niin paljon kuin vain voivat. Kokonaisuus ei ole eheä eikä tee juurikaan järkeä, mutta Aku & Mikki-tarinana se on täynnä mielikuvitusta, erikoista huumoria joka ei muistuta modernia Akkari-vitsailua lainkaan ja taide on myöskin erilaista ja erittäin yksityiskohtaista ja viihdyttävää. Mikin Hulluimmat Seikkailut on jotenkin tuore ja erilainen näkemys Akun ja Mikin seikkailuista suoraan 60-luvulta.

3 takana, 21 edessä!

Atte T

lauantai 2. joulukuuta 2017

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 2

Toinen päivä Joulukuuta, toinen sarjakuva kierrokseen! Kun aiemmin tänä vuonna olin Worldconissa, missasin mahdollisuuden osallistua Hugo-palkintojen jakotilaisuuteen. Ei siinä mitään, porukkaa oli paljon jonossa ja en tiedä olisinko jaksanut moista ruljanssia siinä vaiheessa reissua. Ja jälkikäteen varsinkin olin tyytyväinen ratkaisuuni, sillä parhaan sarjakuva-albumin palkinto meni mielestäni väärään osoitteeseen. Ei voittaja huono ollut, mutta ei se kyllä ihan Paper Girls ollut.

Paper Girls



1988, Halloweenin jälkeinen yö. 12-vuotias Erin Tieng jakaa sanomalehtiä Clevelandissa, kun hänet pelastaa arveluttavilta teinipojilta kolme muuta lehdenjakajaa; Tiffany, Mac ja KJ. Halloweenin outoksien varalta he jatkavat lehtien jakamista yhdessä, kunnes paljon oudommat tapahtumat alkavat muuttamaan heidän elämäänsä, tulevaisuuttaan ja koko maailman kohtaloa.



Paper Girls on Brian K. Vaughanin, megamenestys Sagan luojan uusi sarja, joka keskittyy lapsuuden ja teini-iän väliseen kynnykseen. Siinä on isoja ja hauskoja scifi-ideoita, varsinkin aikamatkustuksen suhteen, mutta sen keskiössä on juurikin kasvaminen, sukupolvikysymykset ja identiteetti. Ja kun tapahtuma-aikana on 80-luku, kylmän sodan ajatukset tulevaisuudesta ovat myöskin esillä tarinassa. Erin, Tiffany, Mac ja KJ ovat myös kaikki erilaisia ja tunnistettavia hahmoja, joidenka keskinäiset kemiat ovat hauskoja seurata. Paper Girls on hauska, täynnä käänteitä ja yllätyksiä sekä tunteellista tarinankerrontaa. Ja Cliff Chiangin ja värittäjä Matt Wilsonin saumaton yhteistyö tekee kokonaisuudesta vielä kauniin näköisen. Jos Stranger Things oli sinun juttusi, Paper Girls on myös sinua varten.

2 takana, 22 edessä!

Atte T


perjantai 1. joulukuuta 2017

24 Sarjakuvaa Jouluksi, osa 1

Ho ho ho indeed.



Ja niin on taas vuosi kulunut viime kerrasta, ja joulu se vain lähestyy vääjämättä. Ja kuten traditio määrää, on aika taas puhua sarjakuvista- tarkemmin sanottuna 24 sarjakuvasta. Kyllä, vanhaan tuttuun tapaan käyn lävitse Joulukuussa 24 sarjakuvaa, yhden per päivä. 12 ensimmäistä ovat jälleen ei-supersankaritarinoita, ja viimeiset 12 ovat supersankaritarinoita vuorotellen DC:ltä ja Marvelilta. Viimeinen (aattoillan tietysti) sarjakuva on joulu-aiheinen. Business as usual. Kaikki postaukset tullaan tägäämään "joulu" tunnisteella, jonka kautta voi myös selailla aikaisempien vuosien sarjakuvia.

Polkaistaanpa sitten tämä moottori käyntiin ensimmäisellä sarjakuvalla. Laulakaa kanssani, lapset:

"Flintstones, meet the Flintstones, they're modern stone age family~"
"From the town of Bedrock, they're a page right out of history~"

The Flintstones vol 1



Kivisten ja Sorasten perheet elävät Kivikylässä kaikessa rauhassa, nauttien modernin kivikautisen yhteiskunnan iloista ja riemuista; kuten kapitalismin tuomista sodista ja ahdistuksesta. Mutta ei huolta, ainahan voit mennä markettiin ja ostaa romua jota et tarvitse, katsoa TV:tä ja unohtaa kaiken. Yabba-dabba-doo?



Mark Russelin ja Steve Pughin  The Flintstones oli aikamoinen lukukokemus. Mitä tehdä niinkin vanhalla ja aikakauteensa sidotulla tuotteella kuin Kiviset ja Soraset? Vastaus; tuo se härskisti nykyaikaan, kontekstualisoimalla koko "moderni kivikautinen perhe" tähän päivään. Retu Kivinen tekee yhä töitä louhoksella, mutta on uralleen jumittunut perustyöläinen joka ei löydä iloa työstään. Hän ja Tahvo Soranen käyvät sotaveteraanien istunnoissa ja kokevat häpeää osallisuudestaan merkityksettömään, mutta veriseen sotaan. Retu ja Vilma pohtivat avioliittonsa tilannetta. Ja kaikki tämä on verhottu mustaakin mustempaan huumoriin joka tuntuu tulevan jostain Edgar Wrightin ja Rick and Mortyn välimaastosta. Mutta kaikessa on myös sydän mukana, eikä The Flintstones ole pelkkää eksistentialistista pohdiskelua, vaan hauskoja ideoita, kunnon huumoria ja terävää satiiria modernista yhteiskunnasta. Kaiken tämän lisäksi Steve Pughin taide on todella ensiluokkaista. Tämä on lause, jota en olisi uskonut että kirjoitan tänä vuonna:

The Flintstones on vuoden parhaimpia sarjakuvia.

1 takana, 23 edessä!

Atte T



maanantai 27. marraskuuta 2017

Valokeilassa, osa 10

On taas aika katsahtaa valokeilaan ja tutustua johonkin sarjakuvahahmoon, ilmiöön tai tekijään joka mielestäni ansaitsee huomiota. Nykyään supersankarileffat ja tv-sarjat ovat tuoneet esiin paljon suurelle yleisölle tuntemattomia hahmoja, mutta yhä on paljon piilossa. Tässä osiossa tutustutan teidät sarjakuvien rikkaaseen maailmaan.

Mutta aluksi, puhutaan hieman Avengers Academysta.


Avengers Academy oli Christos Cagen luoma sarja, joka kertoi Hank Pymin perustamasta Kostajien Akatemiasta, jossa koulutettiin Kostajien uutta sukupolvea. Opettajina toimi Hank Pym, Tigra, Vauhtipallo, Elohopea ja muita hieman kovan koulun itse käyneitä supersankareita. Mutta Kostajien Akatemian takana oli salaisuus; oppilaita ei oltu valittu sen perusteella kuinka suuri potentiaali heillä olisi sankareina, vaan sen vuoksi kuinka todennäköisesti heistä tulisi seuraavat Pahuuden Mestarit. Nämä nuoret olivat viittä vailla valmiita superkonnia, joidenka taustassa tai kyvyissä oli jotain joka oli aiheuttanut huolta Kostajien riveissä. Pymin ja koulun tarkoitus olisi siis kääntää nuoret pois tältä tieltä, ja mahdollisesti koulia heistä tulevia supersankareita uudelle vuosikymmenelle. Keitä nämä rosvosektorilla häärivät teinit sitten olivat? Humberto Lopez alia Reptil, luokan johtaja ja innokas supersankarifani jonka kyky muuttua dinosauruksiksi ajaa hänet välillä raivoisaksi; Jeanne Foucalt alias Finesse, tuhattaituri jonka valokuvamuisti on omiaan taistelulajeissa mutta tekee hänestä kylmän ja tunteettoman, ja hän on mahdollisesti superrikollinen Urakoitsijan tytär; Jennifer Takeda alias Hazmat, radioaktiivinen ihminen jonka temperamentti ja myrkyllinen ulosanti tekee hänestä kävelevän ydinsaasteen; Brandon Shape alias Striker, narsistinen ihmisdynamo joka tappoi agenttinsa vahingossa tekemällä tästä suprajohteisen; Madeline Berry alias Veil, nuori nainen jonka keho muuttuu myrkyllisiksi kaasuiksi hiljalleen ilman Madelinen kykyä aina hallita sitä; sekä sankari josta haluan puhun tänään tarkemmin- minun suosikkisupersankareitani....

Ken Mack alias Mettle



Kyllä, hän on sankari, vaikka näyttääkin Kolossin ja Punakallon yhdistelmältä. Ken Mack on teini-ikäinen hawaijilainen, joka surffausonnettomuudessa huomasi että hänen ihonsa alla on punainen, iridiumista muodostuva luusto. Silloinen S.H.I.E.L.D:in johtaja Norman Osborn (pitkä tarina) lupasi auttavansa tätä. Lopputulos oli se, että Osborn käytännössä nylki Mackin kehon ja "vapautti" tämän iridiumisen superkehon paljaaksi. Ken Mack oli Osbornin tutkittavana, kunnes lopulta Osborn potkittiin ulos virastosta ja tämän salaiset projektit paljastuivat. Ken Mack liittyi Hank Pymin perustamaan Kostajien Akatemiaan, ja aloitti koulunsa supersankaruuteen ja valitsi nimensä- Mettle.
Taustatarinana tämä on varsin yksinkertainen, mutta Mettlen kanssa matka on osa kokonaisuutta. Academy on sarja jossa lähtökohtana on se, että nämä nuoret voivat potentiaalisesti kasvaa hirviöiksi, mutta he voivat myös olla suurimmat sankarit Kostajien riveissä. Ja Mettle oli olennainen osa ryhmää.



Mettlen supervoimat olivat käytännössä tuhoutumaton iho ja suunnattomat voimat jota hänen oli vaikea hallita. Osbornin käsittelyssä tämän tuntoaisti oman voimankäytön suhteen meni sekaisin, ja Mettle pelkää alati hajottavansa kaiken mihinkä hän koskee, oli kyseessä sitten huonekalut tai ystävät. Tämä yhdistyy hyvin samaan tapaan kuin Ihmenelosten Möykyllä Mettlen luonteeseen- hän on ihmisläheinen, isotunteinen ja helposti kiihtyvä kaveri, joka ei halua satuttaa ketään. Mettle oli lungi surffariteini, ja sitten hänet sysättiin superrikollisten ja maailmanlopun skenaarioiden maailmaan tuhoutumattomana ja kykenevänä heittelemään autoja kuin koripalloja. Kun Kostajien Akatemian oppilaat kutsuttiin auttamaan Punakallon natsiarmeijan hyökättyä Washington DC:hen, on Mettle täysin eksyksissä taistelun keskellä ja lopulta sotatilanteen raakuus ajaa tämän pahaan paikkaan.



Mutta Mettle ei ole alati synkistelemässä, eikä anna tämän muuttaa häntä pahempaan suuntaan. Mettle nimittäin on, ainakin pintapuolisesti, tullut termeihin oman ulkonäkönsä kanssa. Toki hän inhoaa sitä ettei voi katsoa omaa pikkusiskoaan ilman että tämä alkaa itkeä paniikissa, mutta ehkä hän voi auttaa ihmisiä tällä tavalla. Mettle muodostaakin vahvan sidoksen Jennifer Takedan eli Hazmatin kanssa. Hazmat on radioaktiivinen ihminen, ja hänen pitää ihmisten ympärillä ollessaan pitää suojapukua päällä. Hazmat, kuten Mettle, kamppailee oman ihmisyytensä menettämisen kanssa, mutta hänen aggressionsa ja ihmisvihansa ovat paljon enemmän pinnalla kuin Mettlellä. Mettle tosin on ainoa joka ymmärtää Hazmatia- tämän kyynisyys ja ärsyyntyneisyys on suoja, jonka alla Hazmat on loputtoman surullinen elämänsä menettämisestä. Heidän suhteensa on kasattu huolella, ja se oli supersankarisarjakuvien parhaimmistoa- romanttinen, mutta myös traaginen.


Ja Mettle oli ennen kaikkea todellinen sankari. Hän halusi aina auttaa muita, olla parempi versio itsestään. Hän tiedosti alusta alkaen oman asemansa potentiaalisena massatuhoaseena, ja vaikka tämän suuret tunteet ja kokemat traumat ajoivat hänet välillä konfliktiin opettajien ja mahdollisten ystävien kanssa, jotka ylenkatsoivat tämän kokemuksia. Kun bisnesmies Jeremy Briggs tarjosi hänelle ja Hazmatille mahdollisuuden elää normaaleina ihmisinä- hän otti tarjouksen vastaan, sillä hän haluaa kuitenkin olla sisimmissään normaali. Mutta kun Briggs paljastuukin superrikolliseksi ja ystävät tarvitsevat apua, Hazmat juo vasta-aineen parannukseensa ja muuttuu taas radioaktiiviseksi, antaen Mettlelle mahdollisuuden elää onnellinen elämä. Mettlen käsitys onnellisesta elämästä tosin on elämä Hazmatin kanssa. Hän uhrasi mahdollisuuden normaaliin elämään Hazmatin ja ystäviensä vuoksi. Tämän tason sankaruus on sitä miksi minä pidän supersankareista.


Ja niin Mettle ja Hazmat päättivät elää elämänsä yhdessä, supersankaroiden ja ollen täydellisen epätäydellinen parivaljakko- misantrooppinen radioaktiivinen kyynikko ja hellämielinen ja isotunteinen rentoilija, yhdessä maailmaa vastaan. Kaikki oli hyvin, Avengers Academy päättyi onnelliseen nuottiin ja lukijat jäivät odottamaan näiden hahmojen paluuta takaisin sarjakuviin.

Ja sitten tuli Avengers Arena. 

Avengers Arena oli Dennis Hopelessin kirjoittama minisarja, jossa Ryhmä-X pahis Arcade kaappaa joukon supersankari-teinejä ympäri maailmaa Murhamaailmaansa, josta vain vahvimmat selvisivät pois. Näiden teinien joukossa oli Kostajien Akatemian Hazmat, Reptil, X-23 ja tietysti Mettle. Hunger Games/ Battle Royale superteineillä, käytännössä. Ja nyt supervoimakas Arcade päätti että kisa alkaa sillä että hän tappaa jonkun, todistaakseen että hän ei ole leikkimässä. Aina aggressiivinen Hazmat koittaa hiljentää Arcaden, mutta päätyykin tämän tähtäimen alle. Juuri ennen kuin Arcade on tappaa Hazmatin, astuu Mettle esiin.




Tämä sopi Mettlen luonteeseen. Hän on juuri niin epäitsekäs ja aidon sankarillinen, että hän uhraisi itsensä hetkessä rakkaansa puolesta. Hän päätti alusta lähtien, ettei aio leikkiä Arcaden pelissä, saatikka sitten tappaa tai satuttaa ketään. Ja Arcade tappoi hänet.

Ja minä VIHAAN tätä. Luin koko Avengers Arenan, josko rakastamani hahmo tulisi takaisin. Luin jopa sitä seuranneen Avengers Undercoverin jossa murhamaailmasta selviytyneet teinit koittivat löytää Arcaden ja päätyivätkin soluttautumaan Pahuuden Mestarien riveihin. Mettle ei palannut koko tarinan aikana, eikä Hopeless käsittele Hazmatin surua kovinkaan syvällisesti, ja tietysti Avengers Undercoverin kohdalla hänellä on jo uusi poikaystävä kiikarissa.



Supersankarigenreen kuuluu ontto ja typerä sanonta "kukaan ei koskaan kuole lopullisesti sarjakuvissa". Tämä on totta, varsinkin jos hahmo on valkoinen mies tai Jean Grey, mutta kuolleiden sankarien ja sivuhahmojen määrä supersankarisarjakuvissa on huomattava, varsinkin naisten, lasten ja vähemmistöjen kohdalla. Mettle kuuluu tähän kategoriaan, ja minua ärsyttää vielä eniten se että Avengers Arenan typerä, eksploitatiivinen premissi antaa kuvan että tämän sankarilliset puolet olivat syy miksi hän kuoli, ja että hänen kaltaisilleen ei ole paikkaa tässä tarinassa. Hän kuoli, koska Hopeless halusi shokkiarvoa ensimmäiseen numeroon, todistaa ettei Arcade leiki ja koska Mettle käyttäytyi joka tilanteessa kuten oikea supersankari.



Ei, minulla ei ole mitään varsinaisen painavaa sanottavaa tästä. Tämä vain oli perseestä, ja Mettle olisi ansainnut parempaa.

Tämä oli Valokeilan kymmenes osa. Sarjakuvat ovat täynnä hahmoja ja ihmeitä, jotka eivät ole saaneet vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, ja minun tehtäväni on nostaa ne valokeilaan. Ensi kertaan!

Atte T