perjantai 18. elokuuta 2017

Thor- mytologisesti oikein

Noniin, eiköhän palata ruotuun. Worldcon-huuma on yhä ylläni, ja eräässä paneelissa tuli esille taas kauan jo minua häirinnyt väärinymmärrys. Puheena oli Marvelin Thor, ja mytologiset väärinymmärrykset tämän tarinassa. Kyseessä oli tällä kertaa pienempi skisma, ääntämisestä ja sen sellaisesta. Mutta tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Thor-sarjakuvien ja elokuvien valintoja ja ratkaisuja ollaan kritisoitu "väärinymmärryksinä" ja "taruihin sopimattomina". Mikäs siinä, mutta tämä argumentti tai valituksenaihe ei oikein tee mitään järkeä, sillä Marvelin Thor ei lähtökohtaisestikkaan ole suora adaptaatioa muinaisskandinaavisesta uskosta.

Ei, se on Shakespearen adaptaatio pohjolan myyteistä.



Ei vaadi kovinkaan suurta analyysia varhaisimmista Stan Leen ja Jack Kirbyn Thor-tarinoista aina Jason Aaronin moderniin Thoriin ja Chris Hemworthin tähdittämään leffasarjaan huomata, että juurikin William Shakespearen tyyli on se, mikä näkyy teemoissa, juonessa ja hahmoissa. Käykäämme siis läpi suoraan ja vuorotellen, mitenkä Thor on Shakespearelainen tarina ennemin kuin pohjalainen mytologia.

Hahmot

Kutein useimmat jumalat eri maiden taruissa, skandinaavinen pantheon muodostuu erillisistä perheyksiköistä. Odin on isä, ja osa jumalista ovat hänen poikiaan ja tyttäriään. Tämä on kuitenkin vain tapa linkittää tämä hahmot yhteen, ja päinvastoin kuin kreikkalaisten taruissa, perhedraama ei ole niin yleistä. Marvelin jumalperhe muistuttaa huomattavasti enemmän kuninkaallista hovia ja perhedraamaa Hamletista ja Othellosta. Odin on kuningas, Thor kuninkaan perijä, Loki veli joka himoitsee valtaistuinta. On vaimoja, rakastettuja, uskottuja ja ystäviä. Loki ei taruissa himoitse Odinin paikkaa, Thor ei ole Odinin perijä eikä heidän välinen skismansa liity tähän mitenkään. Tämä muutos antaa enemmän rakennetta kirjoittajille, jännitettä sekä jotain mitä odottaa tulevaisuudessa. Tuleeko Thor saamaan Odinin paikan? Onko Odinin päivät luetut? Mitä kaikkea Loki voi koittaa saadakseen paikan? Ketkä ovat ystäviä, ketkä vihollisia?



Thor itse on klassinen prinssihahmo ennemin kuin jumala. Hän on klassinen ylpeä, mutta urhea prinssi jonka täytyy oppia nöyryyttä Tämä on niin iso osa Thorin hahmoa, että tämä on yhä kiinteä osa tämän tarinoita, yli neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Tämä on myös keskeisin osa Thor-elokuvan juonta- Thor lähetetään maahan ilman voimiaan oppiakseen nöyryyttä ja arvostamaan voimiaan ja sitä, mitä hän voi niillä tehdä. Thor on myös Jason Aaronin kynän alla saavuttanut kuninkaan paikkansa, ja tämä kuningasperhe-asetelma on jatkunut yhä sielä, joskin erilaisesta näkökulmasta. Aaronin Thor on niin pitkä, hyvin rakennettu ja eeppinen kokonaisuus että haluan käsitellä sitä joskus kokonaisen artikkelin muodossa.

Nuori ja ylimielinen, sankari, kuningas


Loki on myöskin Thorin tapaan hyvin perinteinen hahmo, jonka yhtäläisyydet Claudiuksen tai Iagon kanssa ovat huomattavia. Häntä ajaa eteenpäin kateus Thoria kohtaan ja vallanhimo. Tätä ollaan sitemmin laskettu pois hahmosta, ja häneen on lisätty paljon enemmän elementtejä klassisesta Lokista; moraalisesti harmaa ulkokuori, juonia niin pahisten kuin hyvistenkin pään menoksi ja hän on alati muutoksen ja puolenvaihdoksen tiellä. Hänen kilpailuasemansaa Thorin kanssa on kadonnut, mikä on hieman ryöstänyt sarjakuvalta tietyn keskeisen asetelman, ja hänestä on tehty enemmän sankari kuin konna. Loki on hahmoista se, joka on eniten irtaantunut Shakespearelaisesta alkuasetelmasta.



Odin on jumalten kuningas, paino sanalla kuningas. Hän hallitsee Asgardia ja vain Asgardia- muilla mailla ja maailmoilla on omat ruhtinaansa. Alunperin Odin oli lähes arkkityyppinen "viisas kuningas" - hän puhui suuria viisauksia ja antoi ohjeita Thorille. Myöhemmin hänelle on annettu lisää luonteenpiirteitä, kuten ylimielisyyttä ja aggressiivisuutta, jotka myöskin peilaavat hieman enemmän tämän mytologisia juuria. Mutta yhä Odin on kuningas enemmän kuin jumala. Vaikka Odin onkin Marvelin vahvimpia hahmoja, ei hän ole omnipotentti eikä häntä kiinnosta ihmisten maailman asiat pätkän vertaa. Odin on ylimielinen kuningas, joka ei välitä kansastaan, ja sopii paremmin Thorin asemaan supersankari-prinssinä joka suojelee taas tavallista kansaa. Tämä luo ristiriitaa ja konfliktia, jota alkuperäisissä taruissa ei ollut.


Teemat

Tarujen jumalten seikkailut ovat skenaarioita, joissa jumalat joutuvat outoihin sattumuksiin joidenka lopputuloksilla joko opetetaan jotain tai koitetaan selittää luonnonilmiöitä kuten vuorovettä tai ukkosta.  Sarjakuvien seikkailut keskittyvät enemmän Thorin ympärille, ja tämän sankaritekoihin suojellessaan ihmisten maailmaa ja Asgardia eri vihollisilta. Eri tahot- Loki, Malekith, Karnilla, Surtur, Lumoajatar, Hela- haluavat hallita Asgardia. Thor on vastahakoinen prinssi- hän rakastaa liikaa maata ja sen asukkaita keskittääkseen kaiken huomionsa Asgardiin tai ollakseen sen hallitsija, joten pyrkyreitä valtaistuimelle riittää. Nämä viholliset ovat toinen toistaan huonompia virkaan, julmia ja ylenkatsovia muita kohtaan. Thor on alituisesti eri velvollisuuksien riepottelemana. Jos hän ottaa Asgardin hallittavakseen, jättää hän maan oman onnensa varaan. Jos hän kääntää selkänsä kodilleen, on valtaistuin vapaa Lokin kaltaisille tyranneille. Vallan paino, velvollisuus ja hallintaoikeus on yleinen teema Shakespearen poliittisissa näytelmissä, ja tämä onkin Thorin keskeisimpiä elementtejä.



Myös teatraalisuus ja yliampuva visuaalisuus juontaa juurensa Shakespeareen. Toki jumaltarut ovat täynnä näitä elementtejä myös, sitä ei käy kieltäminen. Mutta kukaan ei muinaisissa taruissa puhu kuin Thor: 

Romuttaja, #1 Marvel Pahis Jota Emme Näe Leffoissa.

Calm thy tits, Thor.

Thorin- ja monen muun maan ulkopuolisen hahmon- puheenparsi muistuttaa paljon Shakespearen suosimaa, jambista pentametria muistuttavaa puhetapaa. Paljon "thou", "thine" ja "dost" sanoja, jotka antavat kuvan muinaisesta puheenparresta. Tällä ei tietenkään ole mitään yhteistä muinaisten saagojen kanssa, jotka seuraavat täysin erilaista kerrontatapaa, joka ei puolestaan sovi sarjakuvalliseen kuvakerrontaan. Mutta Shakespearen kerrontatapa yhdistettynä jumalten taisteluihin avaruudessa? Tämä on taivaallinen yhdistelmä, jossa kumpikin tekijä tukee toisen eeppistä menoa. Myös tämä puhetapa erottaa Thorin muista supersankareista-hän ei ole ihminen, hän ei ole kuten he. Ikuinen muistutus Thorin tietystä ulkopuolisesta asemasta jopa rakkaiden aseveljiensä keskuudessa. 



Thor juontaa toki juurensa skandinaavisiin taruihin; tätä ei käy kieltäminen. Stan Lee on itse sanonut, että hän katsoi kohti pohjoismaisia taruja koska hänen mielestään sarjakuvat olivat jo täynnä kreikkalaisia taruja ja niiden jumalia. Kreikkalaiset tarut ovat olleet kauan jo ennen ensimmäisen Thor-sarjakuvan ilmestymistä olleet tunnettuja popkulttuurissa. Thor on asiaesimerkki kulttuuriperinnön ja vanhojen uskomusten uudelleenkäytöstä ja onnistuneesta adaptaatiosta. Thorin ei ole ikinä ollut tarkoitus olla suora adaptaatio tai uudelleenkerronta vanhoista taruista. Se on vain adaptaatio (hei, vanha aihe josta aion kirjoittaa taas uudestaan tulevaisuudessa), ja kaikissa kunnon adaptaatioissa muutoksia tehdään jotta se sopisi paremmin taidemuotoon. Thor ei ole tarkka kerronta taruista, eikä se ole mitään velkaa kenellekkään. Se ei ole ymmärtänyt mitään väärin tai tehnyt virheitä, sillä se on lähtökohtaisesti täysin eri kuvakulmasta ja kontekstista kerrottu tarina. Shakespearelainen tarinankerronta, sankarimytologia ja pohjalaiset tarut yhdistyvät täydellisesti Thor-sarjakuvissa, oli tekijänä Walt Simonson, Jack Kirby tai Jason Aaron. Thor on moderneista sarjakuvista kekseliäimpiä, antaen täysin erilaisen version legendaarisista taruista sarjakuvamuodossa, ja se vain kärsii siitä että sitä suotta verrataan negatiivisesti alkuperäisiin legendoihin tai taruihin. Se on mytologisesti oikein, koska sen ei tarvitse välittää kuin omasta mytologiastaan sarjakuvana.

Atte T

maanantai 14. elokuuta 2017

Worldcon 75- Memory to last a lifetime

First things first- this is a very special episode of Suomi-Rivendell-Asgard. I mainly write in Finnish, since most of my audience has been so far finnish people. But, as the Worldcon is a very global convention and I met a lot of new people from all around the world, I am writing my Worldcon wrap-up blog post in english. This will most likely not be a permanent change; while I would love to have audience from all corners of the Earth, I do not trust my English enough to do this much blogging as I have done and keep my domestic audience with me as well. And I apologize for all the typos, grammar errors and weird idioms in the text in advance. Let's begin.

 So, I just came home from Worldcon 75. It has been a historical con in many ways. This was the first Worldcon in Finland ever! It had a massive number of new attendees! And, of course, it was my first Worldcon ever. I have been waiting for this con ever since we won the bid and it changed from dream to reality. I bought my membership, and then I just waited. But I kinda forgot that the Worldcon was coming. Not that it suprised me, but I did not feel excitment or anxiety- until I realized the con was starting in three days. I became super distressed and nervous about it. I had nightmares about Worldcon and how I lost everything there! What it would be like? Would I like it, or would it be too different or unfamiliar and would I feel totally lost all the time? In the end, I was very glad to realize that all those fears vanished in few moments after I stepped to the convention floor. Let's take this journey day-by-day, and see what Worldcon 75 was all about for me.


Tuesday 8th- the Reception at City Hall


Yeah, that did not help my nervousness at all. I was one of those who got the invitation to the reception at Helsinki City Hall at Tuesday. Dressed in my smart casuals, I arrived at the City Hall with no familiar face in sight. I met some people who seemed to be as nervous or bewildered as me, but kept their cool much better. I was visibly nervous. Why am I here with all these vaguely famous-looking people? I'm so glad I met first two of my Good Companions for Worldcon 75- Helmi and Janimal, who were about as nervous as I was and that helped. We could now continue panicking together, cracking jokes and guessing the identities of people there. Wine helped us to get ourselves together, and we managed to befriend few folks there- of which one was Ian Watson, great British writer of science fiction, including numerous books and tales in Warhammer 40 000 universe! He was super nice, even if I fangasmed all around him. A gentleman in any sense of the word. The party ended soon, and we three wandered to the Helsinki night, some of us slightly drunk, and all very excited for the week to follow.

Me, Helmi & Janimal 


Wednesday 9th- First day we will never forget


And then came the fabled first day. After I *finaly* managed to get to the Messukeskus convention hall, I was surprised at the registeration already! I had heard about SDCC and other cons having gift bags for registered members, but the contents of this "swag bag" managed to surprise me: Few ribbons (oh yeah, I got addicted to the ribbon collecting IMMEDIATELY), restaurant guide, beautiful souvenir book,collection of Finnish short stories, program guide and Helsinki City Travel Card that saved me a lot of money. I soon found my way to the trade hall, and started spending my money and met up with my friends from yesterday. We wandered around, while lot of folks wanted to take pictures of Janimal as Star-Lord and Helmi as Wonder Woman. I spotted George R. R. Martin, and asked him for a photo but he had no time for one. I went to a seriously over-crowded panel, which I left soon because I started to feel faint staying there. The over-crowded panels were a problem at Wednesday, but I was glad that the staff started fixing the problems very soon. Every other panel after that went nicely for me. Best was the koffeeklatch with Ian Watson. He had ton of fun stories about
'cons in eastern europe, about his writing process and how the guy who played Darth Vader was kind of a dick. On a coffee break we met Joe from Australia (Hi Joe!) who was really nice guy, telling us about Australian history and asking about finnish history in return.

Ian Watson
Joe and Janimal making new friends!


We had a ton of fun making a video about Wonder Woman getting man-splained by Star-Lord and The Doctor with Claudia from Germany who needed one for a trophy hunt, took some more pictures for just us and then headed our way to the first parties of the con- Welcome to Finland and New Zealand bid party. Finland's table was full of finnish delicacies like rye chips and liquorice, and NZ had kiwi fruit drinks and cupcakes, that ran out soon. We had more than few drinks, and after that we left for home. We laughed all the way from Messukeskus to train to our own stupid jokes, and I'm pretty sure we caused public disturbance in the local train when our tired, yet excited minds served jokes after jokes even from seemingly small things (I apparently became Helmi's replacement-husband for nitpicking bag-carrying for the con!) and then we drived to Espoo in Janimal's car, after some detours. I had never laughed at con that much in my life. First day was behind use, and I had maked new friends, lost a small fortune on toys and books, and partied with people all around the world. Worldcon did not hold any brakes for the first day, and there were three more to go...

Thursday 10th- All the meetups!


It was time to put some costumes on. I had both DC Comics and Marvel fan meetings on Thursday, so I needed to switch costumes midday! Day started with a panel called Superheroes and Supervillains for Modern Time by Camilla Linde, Siobhan Murphy and Anna Wu, moderated by Patrik Centerwall. It was pretty good panel, even if one of the panelists answered each question really lengthy and kinda out of context. Then was the time for DC Comics meet, and my Guy Gardner Green Lantern costume (of which you can find pretty good picture over here). DC Comics fan meet was super fun. I usually have not that many people (basically one) friends who I can talk about minutia of DC superheroes and why I love them so much, and I was so happy that everyone was just as fanatically opinionated about them! Favorite characters, movies, TV-series and particular comic book runs were discussed very thoroughly in under one hour. We did not agree on anything (how come you people don't like Supergirl season 2?) but I had hell of a time. After that, it was time for a quick costume change. Bye bye Green Lantern, hello S.H.I.E.L.D field Officer A.Timonen! Marvel meet had more people, and I felt at the start little bit lost, but good luck some of the attendees were quick to pick up the discussion topics if I failed to give one. I am immensely grateful for those folks, and Marvel meetup was super fun as well.

DC Comics Meetup
And at the evening, we had a new parties- Ireland bid party had nice spread of candies, cookies and chips, but the "winner" of that evening was Chinese Fandom Fan Party, that had amazing table full of coctail food, wine and champagne for the guests! They gave a nice speech and the feel of that room was amazing; everyone had a ton of fun. We met Joe again, and he bought us a round of beers. I met nice british couple who were going to Tampere after the con, and I offered them some tips for what to see in the city, and they offered me a beer as well! This level of generosity was overwhelming for me, and I felt kinda bad that I had no opportunity to return the favor later. We laughed away to the night with our drinks (free vodka coupons from irish table, huzzah!), ending the second day of Worldcon for me in very joyous times.

Chinese Fandom Fan Party


Friday 11th- Programs!


Friday's costume was Silent Bob, but I don't think no one took pictures of it. Including me. But that was not important, since the theme of the day was fixing Janne's Boss costume and running from one panel to another, and hanging around with the gang. First was Ex_Machina and Feminism by Andrew M. Butler , which was interesting dissection of the Alex Garland's movie Ex_Machina (which is great, btw) and how the different literary sources influenced it's story- mostly Ovid's Metamorphosis tale of Pygmalion and Charles Perrault's folktale Bluebeard. It offered no direct answers, but it showcased both the good and very problematic elements of the movie very well, even if I'm slightly on a different opinion on how the movie was "supposed" to be understood.  After that I went to the Rick & Morty fan meet, which was hosted by my friend Tiira, and that was fun little pause after all the serious talk. Though since some of the folks there had not seen the new episodes (especially Pickle Rick) I couldn't gush over the brilliance of the newest episode (seriously it was the best thing ever). That was followed by the best panel in Worldcon 75 that I attended: Golems and Flying Carpets: On drawing inspiration from Middle Eastern and Asian story-telling tradition, mythologies and religions, without fallling into the trap of orientalism and imperialism, by Nahal Ghanbari, Giti Chandra and Cenk Gokce. With a name and description like that, I was not prepared how much the audience-me included- would laught at that panel. The panelists were great and fun, they had really good points about various themes and ideas and their occasional rants about NCIS ( Cenk's phone started ringing "Not now, tovarisch Putin!") or Avatar ("blue painted white man saves the day!") were both fun and true as hell. But they also dropped some good examples, mainly Kamala Khan from Marvel comics and believe me, this was not the last time I would hear Kamala used as positive example of something in this con!

What the slide says.
From left: Gokce, Ghanbari & Chandra.


After that I went to the Praedor, the Finnish Fantasy Franchise presentation by Ville Vuorela. It was a very good presentation, even if I knew some of the stuff already. It was too bad that there were only few non-finnish people there, because Praedor could take the world by storm if given a chance. I had not heard about Praedor movie being once on a table, and I immediately started vision in my head how I would make one. Praedor movie needs to happen! After that, it was party time again, this time hosted by New Zealand again and also by France, who are bidding for 2023 Worldcon in Nice, France. I got addicted to kiwi juice and to corsican sausages, ate way too much candy and tasted the Pokemon coctail, which was actually really damn good drink.  We met with Rilla and Riaa, friends from cosplaycircles and Alan, who I met during the DC and Marvel meetups. Alan and I had a lot talk about, everything from our respectable action figure collections and how damn good Mask of the Phantasm was. After a while, we left for Janimal's home to fix their suits and try to get some sleep before Saturday. I also saw George R. R. Martin for second time, and asked for a photo but he had no time for one.

Helmi, Janne & Alan
Rilla, Daniel & Janimal. And arms of Riia.
Also I met TED CHIANG WHAT HE WAS SO NICE

 Saturday 12th- So long, and thanks for all the memories


And lo, it is ther last day for me. I know the con continued for one day more, but I had other duties to attend to back home. Me, Janimal and Janne arrived at Messukeskus early, since Janimal had to attend his masquerade info program at 10:00. I went to see a panel Girl Power! Cool comics written by women by Fionnuala Murphy, CE Murphy and Julie McGalliard. They talked about the difficulties faced by female comic writers, especially how Twitter has been a tool to attack female creators. They showcased cool creators like Fiona Staples, Marjorie Liu & Sana Takeda (who won Hugo award for their work on Monstress, congratulations!) and Willow G. Wilson, writer of Kamala Khan Ms. Marvel (see, I told you!). It was a really good panel and we had few laughs there as well. After that, I went to queue for 40 Years of Star Wars-panel with Janne, and good thing we did because that line filled up FAST. Panelists Katja Kontturi, Jussi Alroth, "Evil Ivo", John Coxon and moderator Nikki Ebright offered really good points about Star Wars, it's place in pop culture and what elements that have been circling around in the franchise. It was too bad I didn't see any of the panelists after that, or we did have enough time for questions because I wanted to ask them about the whole "love is the driving force of light side" thing that to me is the heart of the Star Wars mythos. It was really good panel still, and I only wished that it could have continued for couple of hours more.

Katja Kontturi & Jussi Alroth
Evil Ivo and John Coxon (no, John, Jaws was the first summer blockbuster!)


That I think was the officially last panel or program that I attended at Worldcon 75. We fixed Janne's armor again, and then we just chilled around, took some photos of each other. We also had some sorta serious talks, and it kinda showed that the week had been long and we had really become more friends during that time. Juri showed his drone, we took a final tour of the venue and Janimal, Janne and Helmi walked me off to the train station were we said our goodbyes, and I left for Tampere. Worldcon 75 was over for me. 

Helmi, Sanna and Janimal- makeoveeeer!

Oof, the loot I carried home was heavy and priceless:

This amazing Witch King of Angmar with his Fell Steed, bought from Headhunter Store! Thanks, Dean!

Ultimate Captain America WW2-Marvel Select figure from jonny. He sold it to me for bit too small price, so I bought him a coffee later.

Shaun of the Dead and The Producers-dvd's, both really hard to come by!

Green Arrow: Longbow Hunters, Lex Luthor- Unofficial Autobiography, Giant Days vol 4 and Salmiakki Fiction comic books! It's not a con without comic books!


Mary Shelley's Frankenstein from flea market, just one euro!



Worldcon 75 T-Shirt, as expected!

But what I really loved was all this free stuff! Souvenir Book itself was a great read, I got Polish Weird collection for free as well and the Giants at the End of the World -colletion of Finnish Weird loooks very promising little book. I have stuff to read through for a quite while here!

But the best thing in the Worldcon- in addition to great program, global atmosphere, meeting fellow fandom members from all around the world- was hanging around with my gang, the many times mentioned Helmi, Janimal and Janne. There were many I could thank for this con being a awesome experience (For example, jonny, Alex, Alan, Ira, Joe, Patrick & Jackie, Claudia, Jussi, Petri, Jaakko, etc etc  ) but these three wonderful people were the ones who walked me off to the train and I spend most of the time laughing, wandering and being confused together with. Thank you.

 
Janne
Janimal

Helmi
I fell instantly in love with Worldcon. This is the con I have always wanted to go- global, full of variaton, nice people and interesting programmes to see for days! I had previously held Ropecon as my favorite convention, but Worldcon surpassed even that. I will definitely go to Dublin for Worldcon 77 (congratulations!) and if possible, to New Zealand in 2020. And if possible, I would love to go there with these same amazing, fun, crazy people I had a pleasure to enjoy Worldcon 75 with. Thank you to you all, this has been a experience that I will remember for a lifetime.

Atte Timonen
@rosgakori

Ps. Most of the pictures I took are available behind this link: Skädäm!

Pps. Tampere 2032!







lauantai 5. elokuuta 2017

Atte Arvostaa: Atomic Blonde

Tällä viikolla tuli kolme elokuvaa josta piti valita mitä arvostelen; Stephen King- adaptaatio Musta Torni, kotimainen draamaleffa Miami ja Atomic Blonde, jossa Charlize Theron esittää agenttia kylmän sodan berliinissä, pieksemässä KGB:n koviksia yksi kerrallaan lasarettiin. Ei ollut kovinkaan vaikeaa valita, minkä menen katsomaan.

Atomic Blonde



Elokuva: Berliini, 1989. Muurin murtumiseen ei ole enään kuin viikkoja aikaa, mutta kaupunki on valmiina räjähtämään. Tähän ruutitynnyriin lähetetään MI6-agentti Lorraine Broughton (Charlize Theron), tehtävänään etsiä kuolleelta agentilta jäänyt lista peitetöissä olevista agenteista ja tappaa petturi Satchel, joka on myynyt tietoja kaikille puolille. Kylmästä kaupungista tuli juuri hieman kylmempi....



Tein itselleni ja muille karhunpalveluksen kuvaillessani tätä elokuvaa "John Wickiksi, mutta Charlize Theronilla." Tuo ei ole kovinkaan reilua tarinaa kohtaan, ja vielä monessa mielessä valheellinen kuvaus elokuvasta. Atomic Blonde on kaukana John Wickin sliikistä, ammattimaisesta väkivallasta ja hienostuneesta menosta. Atomic Blonde on potkimista, puremista, puukotusta ja veren yskimistä- ja kuten John Wick, tämä meno on koko rahan arvoista. Sarjakuvaan The Coldest City perustuva leffa on vuoden parhainta toiminta-antia ja tyylikkäimpiä aikansa kuvauksia. Elokuvan on ohjannut toinen John Wickin ohjaajista, stunttilegenda David Leitch, ja hyvin paljon samoja toteutustapoja ja tyylejä on nähtävillä Atomic Blondessa. Elokuvan iso setpiece- kohtaus on lähes kymmenminuuttinen jatkuva turpasauna toteutettuna yhdellä leikkauksella, ja kun lopussa Lorraine hädin tuskin jaksaa kävellä, tuntuu se aidommalta kuin pitkään aikaan.



Charlize Theron on aivan mahtava jälleen. Hän huokuu karismaa ja uhkaavuutta, jollaiseen ei pysty moni hollywoodissa. Arpien ja mustelmien peittämä Lorraine on elänyt agenttielämää kauan, ja tämä elämä ei ole siistiä eikä siloteltua; hän pärjää viinan, kipulääkkeiden ja loputtoman päättäväisyyden avulla. Hän on hieman vihainen ja aggressiivinen kaikkia kohtaan, mutta hänen kylmässä maailmassaan tämä on elinehto; älä luota kehenkään, älä pistä uskoasi kehenkään- olet vain pelinappula. Sofia Boutellan esittämä ranskalainen agentti Delphine ei ole vielä sisäistänyt tätä elämäntapaa, ja hän luo mielenkiintoisen vastaparin Theronin kokemusta ja traumoja täynnä olevalle Lorrainelle. Kaikkien trailerien mainostama herkkä hetki näiden välillä on myös kohtaus, joka alunperin vaikutti silkalta markkinoinnilta, joka kuitenkin palvelee tarkoitusta elokuvassa laajemmin.



Toinen syy Theronin lisäksi katsoa elokuva on aina loistava James McAvoy,  joka esittää Berliinissä vuosia brittiagenttina toiminuttta David Percivalia. Percival, ja McAvoyn roolisuoritus, on aikamoinen asia nähtäväksi. Percivalista ei näy mitään merkkiä perinteisesti romantisoiduista agenteista; hän on syntiensä ajama mies, joka vaihtaa informaatiota Jack Daniels-pulloihin ja muuhun itäblokissa vaikeasti saataviin tuotteisiin, ryyppää ja käy huorissa minkä kerkeää. Hän on myös loistava ja erittäin uhkaava agentti, ja juurikin McAvoyn uniikki karisma saa tämän kombon toimimaan todella hyvin. Percival voi hyvinkin olla yksiä realistisimpia kuvauksia agenttibisneksen raadollisuudesta ja inhorealismista.



Atomic Blonde on aikakausikuvaus siinä missä se on brutaali rekonstruktio agenttibisneksestä. 80-luvun hitit pauhaavat soundtrackilla, jota muuten hallitsee bassokuviot ja synapimputus. 99 Luftballons, Fight the Power ja London Calling saavat vuoron perään jalan vispaamaan teatterissa, ja elokuvan yleinen estetiikka on onnistunut luomaan hyvän kun 80-luvun lopun Berliinistä; graffitit seinillä, haalistuneetn keltaiset ja oranssit hallitsevat värimaailmaa ja elokuvateatterissa pyörii Tarkowskin Stalker. Atomic Blonde on kuitenkin myös brutaali dekonstruktio agenttileffoista yleensä. Agentit eivät pidä pukuja, he eivät ole kohteliaita tai komeita. Kysymykset kuten lojaalius ja petturuuden mitta ovat paljon esillä elokuvassa. Taistelut ovat rajuja ja inhottavia katsoa ja kaikki eivät pääse elossa kotiin. En tohdi kertoa enempää, sillä Atomic Blonden suhteellisen yksinkertaisen ja lähes kliseisen premissin takana on hyvä kokoelma selkäänpuukotuksia, salajuonia ja muuta agenttivehkeilyä. Atomic Blonde on raju, väkivaltainen ja menevä toimintaleffa, joka tarjoaa erilaisen kuvan kylmän sodan viime hetkien agenttibisneksestä sen viimeisinä hetkinä, ja sitä vetää eteenpäin päätähti jonka suoritus on upea ja kaikessa fysikaalisuudessaan henkeäsalpaava. Suosittelen lämpimästi.

Atte T


torstai 27. heinäkuuta 2017

Atte Arvostaa: Valerian ja Tuhannen Planeetan Kaupunki

 Tämän päiväinen arvostelu on elokuvasta, jota olen odottanut koko pitkän vuoden. Kyseessä on Luc Bessonin adaptaation legendaarisesta scifi-sarjakuvsta Avaruusagentti Valerian. Nämä ssarjakuvat ovat syystää rakastettuja; niissä on vauhtia, upeaa taidetta, hemmetin outoa scifi-hienoutta joka makuun mutta myös aina hyvä tarina, jossa on aina jotain pinnankin alla. Sarjan loivat kirjoittaja Pierre Christin ja kuvittaja Jean-Claude Mezieres. Valerian ja Tuhannen Planeetan Kaupunki seuraa tarkasti Mezieresin taiteen visuaalista ilotteilua, mutta valitettavasti jättää Christinin kirjoitukset taka-alalle.

Valerian ja Tuhannen Planeetan Kaupunki



Elokuva: Avaruusagentit Valerian (Dane Dehaan) ja Laureline (Cara Delavigne) suorittavat jälleen onnistuneen tehtävän, ja saavat haltuunsa sukupuuttoon kuolleen eläinlajin viimeisen edustajan. Pian kuitenkin he tajuavat, että tuntematon taho on tämän eläimen perässä, historian salaisuudet paljastuvat ja vaakalaudalla on Alphan, tuhannen planeetan kaupungin, kohtalo.



Tämän elokuvan alku on uskomattoman kaunis. Se näyttää avaruuden valloituksen historian kauneimmat hetket, jolloin globaalit projektit yhdistävät maan asukkaat yhteisen tavoitteen nimissä. Vuodet vierivät, suunnaton avaruusasema jatkaa kasvamistaan kunnes ihmiskunnan joukkoon liittyy myös lukuisat muukalaisrodut. Se on täynnä toivoa, esittäen sen kuinka me ihmiskuntana voisimme kehittyä ja kukoistaa jos osaisimme unohtaa maailmankaikkeuden mittapuulla naurettavat poliittiset kismamme. Ja tätä kaikkea kaunistaa vielä yksi David Bowien hienoimpia kappaleita, Space Oddity. Tämä on Bessonin kauneinta työtä. Ja sitten tulee loput elokuvasta, ja taso valitettavasti laskee ja paljon. Valerian ja Tuhannen Planeetan Kaupunki ei ole huono elokuva, mutta ei se kyllä ole kauhean hyväkään. Mezieresin taide on se mikä näkyy elokuvasta eniten kun alkuperäismateriaalia miettii. Avaruusalukset, kirjavat muukalaisrodut ja psykedeelinen ja eroottinen tunnelma ovat mukana, ja isoin kehu minkä voin antaa elokuvalle on sen mielikuvituksessa; jokainen kohtaus on täynnä uskomattoman näköisiä olentoja, ideoita ja visuaalista ilotulitusta joka on kekseliäämpää ja upeamman näköistä kuin yksikään muu elokuva tänä vuonna. 



Dane Dehaan ja Cara Delavigne ovat kuitenkin valitettavasti ongelma elokuvan nautinnon kohdalla. Dehaan on hyvä näyttelijä, mutta tämä ei valitettavasti ollut rooli hänelle. Dehaanin poikamaiset kasvonpiirteet iskevät jotenkin ikävästi yhteen Valerianin pulp-sankari-bravadon kanssa. Toki tämä on osa hänen hahmoaan- hän pitää yllä tällaista asennetta vaikuttaakseen Laurelinen silmissä sankarilta. Ongelma on se, että hänellä ja Cara Delavignella ei ole juurikaan- jos lainkaan- yhteistä kemiaa. Delavigne oli minulle suurempi pettymys näistä kahdesta. Hän näyttää Laurelinelta, ja välillä hän on kuin suoraan sarjakuvan sivuilta, mutta hän on aivan liian kärsimätön, aggressiivinen ja kylmä. Toki Laureline on sarjakuvissakin ollut aggressivinen- punapää ja kaikkea- mutta tässä hän on koko ajan reunalla, vihainen melkein jokaiselle vastaantulijalle ja Delavigne ei saa vedettyä itseään tarpeeksi koville että hänestä näkyisi jonkinlaista aitoa tunnetta välillä. 



Muuta hahmot selvisivät jotenkuten paremmin. Pidin paljon shinguz-vakoojista* jotka olivat kuin suoraan sarjakuvan sivuilta jaetulla puhetavallaan ja selkeällä ihastumisellaan Laurelineen. Clive Owen esittää Valerianin ja Laurelinen pomoa Komentaja Aurun Filittiä, ja Owenilla ainakin tuntuu olevan hauskaa kovapäisen ja lievästi armottoman sotilaskomentajan roolissa. Minulle kuitenkin paras osuus elokuvassa oli pearlit, enigmaattiset muukalaiset jotka toimivat elokuvan "alkuperäiskansa" analogina. Heidän designinsa on todella tyylikäs, ja he eivät ole vain pitkiä ihmisiä vaan liikkuvat, elävät ja toimivat eri lailla kuin muut humanoidit tarinassa. Rihanna oli vetävä muodonmuuuttaja-burleskitanssija Bubblesina, mutta hän ei ole hahmo vaan juonen työkalu, ja kun häntä ei enään tarvita poistetaan hänet typerimmällä tavalla pois tarinasta jonka olen nähnyt vähään aikaan.     



Elokuvana Valerian on kokoelma erinnäisiä toimintakohtauksia, jotka tuntuvat kestävän toinen toistaan kauemmin. Tämä yhdistettynä sen 137 minuutin pituuteen jättää kaikki tärkeät, hiljaiset ja hahmoille elintärkeät hahmohetket valitettavan taka-alalle. Ensin on hyvä intro josta puhuin aiemmin jo, sitten pitkä alustuskohtaus, sitten pitkä toimintakohtaus, sitten hetken tauko, jota seuraa uusi toimintakohtaus joka jatkuu suoraan toiseen. Jokainen toimintakohtaus esittelee joka kerta jotain uutta maailmasta ja tapahtuu täysin erillaisessa ympäristössä, mutta ne ovat kaikki pitkiä ja niitä oltaisiin helposti voitu tiivistää, antaa sen sijaan tilaa lisää Laurelinelle ja Valerianille kehittää hahmojaan ja näyttää, mitä he tekevät kun eivät pelasta maailmaa. Toiminta itsessään oli hyvin tehtyä, ja molemmat päähenkilöt saavat suorittaa vuorotellen siistejä juttuja, mutta tämä ei korvaa sitä että molemmat jäivät hahmoina hyvin torsoiksi.



Valerian kuuluu samaan valitettavaan kategoriaan John Carterin ja Ghost in the Shellin kanssa. Kaikki kolme ovat vaikuttaneet länsimaisen popkulttuurin kehitykseen ja muotoihin uskomattoman paljon, ja elementit niistä ollaan kaluttu lukuisissa niitä seuranneissa elokuvissa, sarjakuvissa ja peleissä. Ja kuten nuo kaksi muutakin elokuvaa, nyt kun on vihdoin alkuperäisen ja parhaan vuoro, tuntuu että sen pintapuoliset aspektit ovat vanhoja ja kulutettuja eikä tekijöillä ollut pokkaa mennä sarjakuvan esoteerisimmille alueille. Valerianin maailmassa aikamatkustus, mielenhallintalinnut, maailmoja tuhoavat monoliitit, pukugangsterit, supersankarit, jumalat ja paholaiset ovat kaikki vuorotellen käyneet  esittäytymässä, ja antaneet sarjakuville elämää suuremman tunnelman. Christinen kirjoitus on täynnä politiikkaa, mielipiteitä ja kritiikkiä kaikkea kohtaan, aina militarismista kolonialismiin ja kapitalismiin. Ja vaikka Valerian ja Tuhannen Planeetan Kaupunki onkin visuaalisuudeltaan lähes täydellinen versio sarjakuvasta, on se tarinaltaan ja sisällöltään köyhä, ennalta-arvattava ja kliseinen. Valerian on valitettavasti vain uskomattoman kaunis elokuva, jossa on hyvien ideoiden ja roolisuoritusten sirpaleita ilman että mikään liimaisi sitä kasaan koherentiksi kokonaisuudeksi. 

Atte T

*= Jostain syystä shinguzien ja muutaman muunkin muukalaisrodun nimet oltiin muutettu elokuvaan. En tiedä miksi. 

Ps. Tiedän, olen itse suurin vastustaja ajatukselle, että alkuperäismateriaalia pitäisi seurata kirjaimellisesti ja orjallisesti elokuvissa. Mutta jos muutoksia tehdään, toivoisin että ne muutokset olisivat joko selitetty tai tekisivät hahmoista mielenkiintoisempia tai parempia. Tässä ei tehty kumpaakaan.

Pps. Hyvä juttu elokuvassa: Pearlit. En voi lainkaan ylisanoa kuinka hitosti pidin näistä avaruushaltiahipeistä. Heidän liikkensä, läheisyytensä toistensa kanssa ja elämäntapansa olivat elokuvan parasta antia heittämällä. Ja heidän mukanaan tuli jopa jotain ihan varteenotettavaa sisältöä- anna anteeksi, mutta älä unohda.




lauantai 22. heinäkuuta 2017

Atte Arvostaa: Dunkirk

Ilon ja onnen päivä! Christopher Nolan, kuten aiemmassa arvostelussa mainitsemani Edgar Wright, on myös yksi suosikkiohjaajiani ikinä. Ja nyt on luvassa jotain erilaista hänen uraltaan: sotaelokuva, joka perustuu oikeisiin tapahtumiin. En aio käydä paljoa lävitse Dunkerquen evakuointia historiallisena tapahtumana arvostelussa (suosittelen lukemaan kuitenkin aiheesta, Operaatio Dynamo oli mielenkiintoinen projekti). Tämä ei johdu siitä, että elokuva olisi kaukana todellisuudesta tai historiaa oltaisiin muutettu. Päinvastoin:

Dunkirk



Elokuva: Toukokuu, 1941. Liittoutuneiden joukot ovat pakenemassa Ranskasta kanaalin ylitse Englantiin natsien vyöryessä yhä eteenpäin. He ovat nyt motissa Dunkerquen rannalla, jossa vihollinen alati koittaa häiritä ja estää vetäytymistä. Sotilaat haluavat vain kotiin, RAF:in lentäjät houkuttelevat viholliskoneita pois rannoilta ja Churchill on märäännyt siviiliveneet pelastustoimiin. Aika on vähissä.


Tämän elokuvan synopsiksen kirjoittaminen oli hyvin helppoa, sillä Dunkirk on hyvin suoraviivainen elokuva. Siinä ei ole monimutkaista juonta, siinä ei ole isoja twistejä jotka kääntävät koko leffan ylösalaisin tai suurta, klimaattista lopputaistelua jossa mies punnitaan. Dunkirk on tikittävä aikapommi jonka räjähtämistä katsoja seuraa kuin naulattuna, ja varmasti Nolanin uran parhaimpia elokuvia. Se ei koita luoda mitään yksilöllistä sankaritarinaa, vaan kertoo Dunkerquen saarrosta kolmesta eri näkökulmasta, käyttäen kolmea eri aikajanaa. Tämä oli hyvä veto, ja antaa Dunkirkin jo valmiiksi jännitteiseen ilmapiiriin lisää sähköä joka pitää tahtia yllä ja sykkeen korkealla. Yleensä jaan risut tai ruusut musiikista loppupuolella, mutta voi pyhä äiti, Hans Zimmer on tehnyt elämänsä työn Dunkirkin parissa. Nolanin leffoille ominainen pitkä dialogi loistaa lähes kokonaan poissaolollaan, mutta Zimmerin pauhaavat rummut ja torvet ja tikittävät kellot kertovat tarinaa ja mielentilaa paremmin kuin höpisevät hahmot voisivat.



Nyt, seuratakseni Nolanin tyyliä, esittelen merkittävät hahmot kolmen eri aikajanan mukaisesti:

1. Ranta. Fionn Whitehead on mainio kotiin kaipaavana mutta koko ajan valppaana olevana Tommy-nimisenä sotilaana. Hän ei juurikaan puhele, mutta alun ylimääräisiä sydämentykytyksiä aiheuttavan intron aikana tajuaa, että ainoa tapa jolla hän voi selvitä täältä on pitää silmät auki joka tilanteessa. Harry Styles-kyllä, One Directionin Styles- oli todellinen yllätys. Sotilas Alex on hänen ensimmäinen elokuvaroolinsa ikinä, ja povaan tälle kaverille kyllä tulevaisuutta alalla. Hän on Tommyn vastakohta; hieman varomaton mutta sitäkin kärkkäämpi valittamaan ja Alex kokee voimakasta syyllisyydentuntoa perääntymisestä. Kenneth Branagh oli upea; hän toi paljon tunnetta jokaiseen vuorosanaan ja sai minut toivomaan että häntä näkisi enemmän elokuvissa myös kameran tällä puolella.

2. Meri. Mark Rylance  on viime vuosina noussut luotettavien huippunäyttelijöiden joukkoon, ja hän on elokuvan sydän. Pientä purtta kipparoiva Mr. Dawson on lähes pakkomielteisesti matkalla Dunkerqueen pelastamaan britit ahdingosta, ja tämän matkan vaarat eivät juurikaan tunnu hetkauttavan häntä itseään, sillä hän uskoo siihen että RAF:in pojat pystyvät suojelemaan heitä. Tälle kaikelle on syynsä, ja se toimii melkein mikrokosmoksena koko ihmeellisestä tapahtumasarjasta. Aina loistava Cillian Murphy vetää hyvin kolkon realistisen roolin merestä pelastettuna sotilaana, jollekka jatkuva pommitus ja sota ovat olleet liikaa, ja hän haluaa päästä vain kotiin-mutta Dawsonin vene on matkalla Dunkerquehen, ja tämä vain pahentaa miehen stressiä.

3. Ilma. Tom Hardyllä on suhteellisen pieni ja vähäeleinen rooli Farrow-nimisenä Spitfire-lentäjän, mutta koska kyseessä on Tom Hardy, pieni on kaikki mitä hän tarvitsee. Hardy vaikuttaa siltä, että hän olisi odottanut koko elämänsä päästäkseen koneen kyytiin, ja näytteleen hillityn sankarillista britti-lentäjä-ässää tyylillä ja taidolla joka lähentelee jo naurettavaa sankarillisuutta, mutta Hardyn nonchalant-roolisuoritus saa tämän toimimaan kaikesta huolimatta.


Aikaisemmin tänä vuonna kehuin kuvaaja Hoyte van Hoytemanin työtä sellaisten elokuvien kuten Ystävät Hämärän Jälkeen ja Pappi, Lukkari, Talonpoika, Vakooja- kohdalla. Hän on myös tehnyt Nolanin Interstellar-leffan kuvaukset, ja hän palasi Nolanin kelkkaan tätä elokuvaa varten. Dunkirk ei käytä tärisevää, villisti pyörivää tai perässä seuraavaa fps-kameraa, jota sotaelokuvissa usein käytetään. Hoyteman pitää yhä pitkistä otoista joissa kohtauksen ja tapahtuman paino riittää luomaan jännitettä. Mukana on myös kauniita, liikkuvia pitkäaikaisia ottoja jotka imevät mukaan tapahtumiin mukaan, oli kyse sitten Dawsonin veneen kiikkuminen kanaalin aallokossa, Spitfirejen ja Messerschmittien suhahdellessa ilman halki tai laivan kannelta muita sotilaita seuraavan merimiehen katse ja torpedon osuminen.


Jotkut elokuvakriitikot ja fanit leimaavat Nolania usein tunteettomaksi. Hän on loistava tekninen ohjaaja, mutta hänen kompastuskivensä on kuulemma humanismi ja ihmiskosketus. Olen...välillä samaa mieltä, mutta Dunkirkissä Nolan löytää sen aidon ihmistunteen, ja tämä näkyy varsinkin loppupuolella. Dunkerquen evakuointia pidetään Briteissä yhä korkeassa arvossa. Se oli raskas menetys sotilaallisesti mutta toimi osoituksena brittien murtumattomasta tahdosta ja kansan rohkeudesta. Vaikka he joutuivatkin perääntymään, ja manner-Eurooppa oli nyt natsien käsissä- oli se silti voitto. "Hyvin tehty." sano vanha mies sotilaille, jotka vastaavat "Me vain selviydyimme." Mies vastaa: "Se on tarpeeksi." Dunkirk on aivan uudenlainen sotaelokuva. Sotaelokuvien ongelmaksi sanotaan sitä, että vaikka kuinka ne koittavat osoittaa sodan olevan kauheaa, on siitä vaikea olla tekemättä siistin näköistä. Fury, Pelastakaa Sotamies Ryan ja Taistelutoverit omaavat tämän ongelman, mutta Dunkirk onnistuu välttämään sen. Se on tragedia, jännitysnäytelmä jossa katsoja odottaa vain sitä mitä tapahtuu seuraavaksi, ja selviääkö kukaan hahmoista pois rannalta, merestä tai ilmasta takaisin kotiin. Dunkirk on, sanalla sanoen, mestariteos. Sotaelokuvien välitön klassikko, Nolanin parhaimpia elokuvia puhtaalla toteutustasolla ja hieno virstanpylväs jokaisen näyttelijän kohdalla. Tätä et halua missata valkokankaalla.

Atte T