perjantai 31. maaliskuuta 2017

Atte Arvostaa: DC Rebirth, osa 1: BatMania

Viimeisen viikon sisään julkaistiin taas kaksi supersankarileffa-traileria; Justice League ja Spider-Man Homecoming. Ja molemmat jatkoivat aika pitkälti omien studioidensa radalla. Spider-Man Homecoming oli värikäs, hauska, innostavan lennokas ja turhankin avoin elokuvansa juonen suhteen. Justice League taasen oli synkkä, visuaalisesti kalpea ja kolkko ja ei vastannut oikein mihinkään kysymykseen vihollisten, uhkien tai rakenteen suhteen. Näyttää pahasti siltä, että DC on jatkamassa samalla tiellä elokuvien suhteen mille Man of Steel, Batman v Superman ja Suicide Squad ovat sitä ohjaamassa.

Mutta olen saanut hieman huonoa omatuntoa kaikesta tästä DC:n murjomisesta. DC tekee paljon hyviäkin asioita. Supergirl on tällä hetkellä paras supersankariaiheinen tv- sarja telkkarissa, Flash ja Legends of Tomorrow ovat tuoneet kepeämpää tunnelmaa Arrowin alunperin niin totiseen tv-universumiin ja tuleva Black Lighting-sarja vaikuttaa lupaavalta. Tämän lisäksi noin vuosi sitten DC teki sarjakuvissaan taas uuden rebootin. En ollut tästä kovinkaan innoissani kun siitä kuulin, sillä edellisen "New 52"- rebootin arvet olivat vielä tuoreessa muistissa. En myöskään pitänyt ensimmäisen numeron esittämistä ideoista alunperin. Mutta sitten aloin kuulla hyvää sanaa uusista sarjakuvista. Eikä ainoastaan yksittäisistä lehdistä, vaan melkein kaikista. Ja kun lopulta sain odottamani numerot käsiini, oli yksi asia selvä.




Ne

Ovat

LOISTAVIA!

En liioittele lainkaan. Rebirth on paras veto mitä DC Comics on tehnyt vuosikausiin. Geoff Johns on ottanut täysin uuden suunnan firman luovana johtajana, ja tämä suunta on valoisa, fiksu ja samaan aikaan menneelle kunnioitusta osoittava ja eteenpäinkatsova. Varsinkin New 52-tarinoissa loppuunkulutetut tai huonosti toteutetut Teinititaanit, Teräsmies ja Ihmenainen ovat saaneet komeat kasvonkohotukset. Jopa Scott Snyderin hyvin alkanut mutta raskaasta tarinafatiguesta kärsinyt Batman on päässyt uusiin kuvioihin parinkin hyvän kirjoittajan ohjauksella. En ole vielä päässyt lukemaan jokaista tarinaa tai suurempia kokonaisuuksia- kerääjänä haluan lukea tarinoita mieluiten albumeista- mutta ne jotka olen lukenut (eli n. 15 albumia) ovat olleet todella vakuuttavia. Tänään käymme lävitse ensimmäisen läjän, keskittyen Batmanin uusiin tarinoihin Rebirth-nimikkeen alla. Aloitamme sarjakuvasta joka oli ensimmäinen Rebirth-sarjis jonka luin:

All-Star Batman (Scott Snyder & John Romita Jr.)




Batmania jahdataan läpi maan. Lukuisat gangsterit, superrikolliset, poliisit ja jopa tavan kansalaiset ovat aseet tanassa tämän kintereillä. Mutta Batman ei tee tätä matkaa yksin. Mukanaan hänellä on Harvey Dent, alias Kaksinaama. Ja hän on tehnyt maailmalle pahan tarjouksen josta ei voi kieltäytyä.



All-Star Batman on nimestään huolimatta täysin irrallinen teos Frank Millerin surullisenkuuluisasta sekamelskasta. Sen on tarkoitus olla Snyderin leikkikenttä, testialue hänen visiolleen Batmanin eri vihollisista lyhyissä, 1-5 luvun mittaisissa tarinoissa. Ja All-Star Batman 1-5 on hyvää alkua tälle. Se on tarinana täysin överi, täynnä Batman-mythoksen hauskoja yksityiskohtia ja vähemmän tunnettuja pahiksia. Ja tietysti pitää huomioida kuka on piirtäjänä. Legendaarinen John Romita Jr. tuo oman tunnelmansa mukaan kaikkiin tarinoihin, varsinkin niihin joissa on paljon väkivaltaa, rämpimistä kurassa ja sateessa ja hirviömäisiä hahmoja. Snyder tekee hyvää työtä yrittäessään luoda jonkinlaista järkeä Kaksinaaman ristiriitaiseen hahmoon ja yritys on kunnioitettava, vaikka en ole ihan varma onnistuuko hän lopussa. All-Star Batman on sitemmin käsitellyt Pakkasherraa, Myrkkymurattia ja Hullua Hatuntekijää, ja kaikissa on ollut eri piirtäjä mutta sama ylitseampuvan hauska meno. All-Star Batman on ronski, yliampuva ja viihdyttävä sarjis jossa Batmanin badass-hetket pääsevät oikeuksiinsa ilman että häiritsevät muuta laajempaa Batman-mythosta.

Batman: I am Gotham  (Tom King & David Finch)




Batmanin ollessa valmis kuolemaan pelastaakseen lentokoneen Gothamin yllä, pelastaa hänet ja matkustajat kaksi uutta sankaria. Nämä kaksi ovat kuin Batman; he ovat Gothamista, menettivät vanhempansa rikollisen aseen kautta ja haluavat nyt suojella Gothamia. Mutta he  eivät ole kuin Batman. Heillä on Teräsmiehen voimat. He ovat Gotham ja Gotham Girl.



Okei, ei kovin originaalit nimet mutta se on osa tätä tarinaa. Tom King on noussut nopeasti kirjoittajien huippukastiin Vision- sarjakuvansa avulla, ja Batman  on jatkoa tälle loistavalle kirjoittamiselle. Sen ulkonäkö on- kiitos David Finchin hyvin dominoivan tyylin- rankka ja väkivaltainen, mutta sen sydän on ymmärtävä, täynnä hyvää tahtoa ja Batmanin ideologian tajuamista. Se on traumojen kohtaamista, oli kyseessä vanhat tai uudet sellaiset, oman voimansa tietämistä ja sen oikeaa käyttämistä. Se luo pohjaa suuremmalle tarinakokonaisuudelle mutta keskittyy täysin kertomaansa tarinaan tässä hetkessä. Se on yhä hyvin synkkä- Batman ei vieläkään ole päässyt yli tästä traitista- mutta tämä synkkyys palvelee myös tarkoitusta luodessaan kuvan kasvuympäristöstä joka luo Batmanin, Gothamin ja Gotham Girlin kaltaisia ihmisiä. 


Detective Comics: Rise of Batmen (James Tynion IV & mm. Eddy Barrows)




Jean-Paul Valley alias Azrael löytyy puolikuoliaana kirkon sisältä. Batmanin kysyessä kuka oli iskun takana, vastaa Azrael: "Sinä." Batman pyytää apua Batwomanilta, jonka kanssa he kokoavat joukon sankareita selvittämään tämän mysteerin: Tim Drake alias Robin, Stephanie Brown alias Spoiler, Cassandra Cain alias Orpo ja Basil Karlo alias...Savikasvo. Ja pian panokset nousevat, salaisuudet paljastuvat ja Batmanin tarkoituksen kohtalo on vaakalaudalla.



Nimestään huolimatta tämä on enemmän Batwomanin tarina; hän on sen keskiössä ja tarinan osat liittyvät tämän menneisyyteen ja asemaan Batman-mythoksessa. Ja sanon tämän siis kaikella kehulla, sillä Detective Comics on todella hyvä sarjis. Sen ideat ovat piristävän tuoreita ja sen hahmogalleria on riittävän erilainen toisiinsa nähden jotta viihdettä syntyy jo pelkästään näiden hahmojen yhteisolosta. Batwomanin militaristisen kenttäkomentajan asenne osuu hyvin yhteen Robinin leppoisan luonteen kanssa, ja Savikasvon lisääminen Batmanin apurijoukkoon oli hauska veto joka toimii. Vihollisen juoni on todella mielenkiintoinen ja tietyllä tavalla aikakauden kuvaan osuvan "oikeutettu", ja luo samalla hieman erilaisen vihollisen jota vastaan kamppailla. Detective Comics lankeaa yhteen inhoamaani tarinankerronnan elementtiin, mutta tapa millä se käsittelee sitä on kuitenkin tunteikas ja harras, ja odotan mielenkiinnolla mitenkä Detective Comics jatkaa tällä tiellä.

Nightwing: Better than Batman (Tim Seeley & Javier Fernandez)



Dick Graysonin lavasti kuolemansa ja ryhtyi agentiksi mysteeriseen Spyral-järjestöön. Nyt, kun vastassa on juoniaan punova Pöllöjen Parlamentti joka on päässyt iskemään lähelle Dickin rakkaimpia, täytyy hänen soluttautua tähän järjestöön ja tuhota se sisältäpäin. Mutta hän ei tee sitä enään Graysonina, eikä salaisena agenttina. Tämä tehtävä vaatii Nightwingia.


Tim Seeleyn Grayson oli supersuosittu sen 20-osaisen tarinan ajan, ja nyt Seeley jatkaa kirjoittamista globaalissa seikkailussa Nightwingin kanssa. Nightwing-tarinat harvoin ovat huonoja, koska hän on hahmona vain niin tykättävä. Hän seikkailee hymy huulilla ja laulu sydämessä, heittää vitsiä ja ei ota kaikkea vakavasti. Hän saa tässä tarinassa vastapainokseen Raptorin, joka on tietyllä tavalla kiero varjo hänestä. Missä Dick on huoleton, Raptor on huolettoman väkivaltainen. Dick on positiivinen, Raptor on amoraalisen letkeä. Ja Pöllöjen Parlamentti on paikka paikoin poliittisesti tutun oloinen vihollinen, mutta he eivät ole tarinan fokus- fokuksena on paljon persoonallisemmat muistot ja kaunat sekä eriarvoisuuden luomat kaunat ja aggressiot. Käsitteleekö se näitä aiheita hyvin ja uudella tavalla? Ei välttämättä, mutta Nightwing on silti todella viihdyttävä ja hauska tarina jossa riittää toimintaa ja huumoria sekä odottamattomia käänteitä joka nurkan takana.


Eiköhän tämä riitä aluksi! Palaamme myöhemmin Teräsmiehen, Ihmenaisen ja Oikeuden Puolustajien pariin. Rebirth on lähtenyt käyntiin erittäin lupaavasti, ja on varmaa että hyvät sarjakuvat DC:ltä ei ole loppumassa kovinkaan pian. Palataan asiaan!

Atte T



torstai 23. maaliskuuta 2017

Atte Arvostaa: Netflix & Marvel- spesiaali

2015 Marvel jatkoi alueenvaltaamistaan ryhtymällä yhteistyöhön suoratoistopalvelu Netflixin kanssa tuottaakseen joukon sarjoja eri supersankareista. Tarkoituksena oli luoda Avengers-henkinen sankarien kokoontuminen mutta eri mittaluokassa ja eri tyylillä. Suurten, maailmaa järisyttävien seikkailujen sijaan taisteltaisiin katutasolla pienemmän ihmisjoukon tulevaisuudesta. Kepeys ja leikkisyys korvattiin raadollisuudella ja rankoilla teemoilla. Tämä otettiin ilolla vastaan, sillä kaikki sarjat perustuivat hahmoihin jotka ovat olleet odotuslistalla toistakymmentä vuotta. Daredevil, Jessica Jones, Luke Cage ja Rautanyrkki saisivat omat sarjansa jonka jälkeen he kohtaisivat yhdessä Defenders-minisarjassa. Tähän mennessä lähes jokainen sarja on saanut hyvän vastaanoton sekä faneilta että kriitikoilta, mutta ovatko ne niin täydellisiä ja virheettömiä mitä fanireaktiot ja innokaimmat kriitikot antavat ymmärtää? Tänään teemme katsauksen näihin sarjoihin, mikä niissä toimii ja mikä ei. Odottakaa siis juonipaljastuksia kaikista Netflixin sarjoista tähän mennessä!


Daredevil- mistä kaikki alkoi



Daredevilillä oli kenties helpoin kynnys ylitettävänä- kunhan se olisi parempi kuin vuoden 2003 elokuva, useimmat katsojat olisivat tyytyväisiä. Mutta Daredevil oli loppujen lopuksi paljon enemmän kuin vain parempi. Sen ensimmäisten trailerien tullessa pihalle, oli selkeä pesäero tehty muuhun Marvel Cinematic Universeen. Maailma oli paljon synkempi, raadollisempi ja henkilökohtaisemman tuntuinen. Tämä tuntui uudelta MCU:n saralla, tuoden tiettyä hyperrealismia muuten lennokkaaseen ja fantasiamaiseen universumiin. Tämä oli myöhemmin sekä etu että haitta näiden sarjojen kannalta, mutta palataan siihen myöhemmin. Daredevilin 1. tuotantokausi oli saapuessaan menestys; se sai niin faneilta kuin kriitikoiltakin todella lämpimän vastaanoton ja oli taas todiste suoratoistopalvelujen mahdollisuudesta antaa katsojille kerralla kaikki ja saada sarjan hype kattoon yhdessä hetkessä. Daredevil oli raju, väkivaltainen, synkkä mutta myös hauska ja erittäin taidolla tehty sarja joka koukutti jakso jakson jälkeen katsomaan lisää, yllättäen ja shokeeraten hyvillä käänteillä. Osa jaksoista käytti hienosti rajattua tilaa hyväkseen tarinankerronnassaan ja sen taistelukoreografia sekä kuvaus oli ykkösluokkaa. Charlie Cox on erittäin hyvä Matt Murdockin roolissa, ja hän pallottelee hyvin hänen lakimiesminänsä ja Daredevil-persoonan välillä. Elden Henson oli odottamaton ilo Foggy Nelsonina, tuoden kaivattua keveyttä ja myötätuntoa moneen tilanteeseen ja Deborah Ann Wolf oli sarjan sydänhahmoja, nousten selkeästi uhrin roolista aktiiviseksi toimijaksi. Mutta sarjan- ja koko MCU:n- näyttelemisen MVP-palkinto menee kuitenkin Vincent D'Onofriolle joka oli paras versio Kingpinista kenties ikinä. Hän oli elämää suurempi, mutta puhi kuiskaavalla ja hiljaisella äänellä. Hänen intronsa tuntui uhkaavalta hienon build upin kautta, mutta samaan aikaan se oli hiljainen ja hennon surullinen juurikin D'Onofrion upean työn takia. Raivostuessaan Kingpin oli luonnovoima, ja alati hänet esitettiin myös positiivisena voimana joka huolehti rakkaimmistaan, välitti aidosti kakkosmiehestään Wesleysta (Toby Leonard-Moore, toinen loistava roolisuoritus) ja lopussa hänen tappionsa koittaessa, on hänen muodonmuutoksensa häikäilemättömästä gangsteista superrikolliseksi todellakin uskottava. Mutta Daredevilin 1. kausi kärsi yhdestä isosta ongelmasta; se junnasi paikoillaan. Sitä ei huomaa, koska kaikki tapahtuu yhä Kingpinin ja muiden mielenkiintoisten hahmojen ympärillä, mutta Daredevil saa selville 3 jakson aikana että isopaha on Wilson Fisk, ja loput jaksot olivat sitä kuinka Foggy, Karen ja Ben Urich (Vondie Curtis-Hall) selvittävät samaa uudestaan. Rakenteellisesti tämä ei ole hyvää tarinankerrontaa, mutta se teki järkeä maailmassa ja oli vaadittavaa että Daredevil sai haluamansa lopun ensimmäiselle kaudelleen.



Daredevilin 2.kaudella oli siis haaste edessään: miten tehdä mitään yhtä hyvin kun he tekivät Kingpinin? Mikä tuntuisi tarpeeksi uhkaavalta ja isolta, ja jäisikö se auttamatta Fiskin varjoon? Vastaus tähän oli lopulta kyllä ja ei. Vihollisvalinta oli samaan aikaan sen vahvuus ja heikkous, sillä nyt vihollisen pallilla keikkui Tuomari ja ninjaklaani Käsi, molemmat kestosuosikkeja sarjisten puolella. Se mikä näistä toimi todella hyvin oli Jon Bernthal  Tuomarina. En ole mikään Tuomari-fani. Hän on mielenkiintoisempi mielestäni vihollisena kuin protagonistina ja jotenkin hänen sarjansa ovat pitkälti olleet tylsiä tai itseään toistavia. Mutta hyvä luoja, Jon Bernthal teki Tuomarista jotain taianomaista. Joka kerta kun hän astui ruudulle, tuntui siltä että kaikki olivat vaarassa. Hän huokui kauhua, murhanhimoa ja odottamatonta vaaraa. Hänellä oli yhteistä lavakarismaa Charlie Coxin kanssa mikä teki heidän suhteestaan mielenkiintoisen. Hänen pysäyttämätön raivonsa ja kovapäisyytensä toi mieleen terminaattorin, ja hänen tarinansa sarjassa oli mielenkiintoinen. Käden ninjaklaani toimi myös itsessään ja oli myöskin aidon oloinen uhka, mutta siihen liittyvä Elektra taasen ei toiminut. Sarjakuvien Elektraa hänestä ei löytänyt itkemälläkään, ja hänen koko hahmotarinansa pyöri vain joko Scott Glennin Kepin tai Mattin ympärillä ja lopulta hän kuoli vain että Matt olisi vähän vielä surullisempi. Elodie Yung  yritti parhaansa ja hän oli hyvä viettelevänä seikkailijattarena joka kääntää kunnollisen katolilaisen Mattin pois velvollisuuksistaan, mutta hänen hahmonsa oli mitä oli. Daredevilin 2.kausi oli siis sekalainen paketti; kaikki mitä tapahtui Tuomarin ympärillä oli todella hyvää, mutta muu oli enemmän tai vähemmän keskinkertaista. Daredevil on kuitenkin kokonaisuutena yhä erittäin viihdyttävä ja brutaali sarja, jossa päästiin katsomaan MCU:n synkempää puolta. Mutta seuraava sarja saisi Daredevilin näyttämään jälkikäteen hieman...keskenkasvuiselta.

Aitoa ja aikuista, AKA Jessica Jones



Jessica Jones oli sarjana sellainen, että sen voisi tehdä helposti ilman minkäänlaisia kytköksiä Marvelin maailmaan tai supersankareihin ylipäätänsäkkin. Jessica Jones perustuu Brian Michael Bendiksen kynäilemään samannimiseen aikuisille suunnattuun Max-sarjaan, jossa ex-supersankari Jessica toimii yksitysietsivänä, sillä traumaattinen kohtaaminen superrikollisen kanssa oli ajanut hänet pois viittasankarien maailmasta.  Tästä sarjiksesta oltiin otettu käytännössä perusidea ja hahmogalleria ja sen päälle rakennettu omaa tarinaa. Ja Jessica Jonesin jälkeen Daredevil tuntui kepeältä peliltä. Jessican asetelma ja sarjan rakenne tuli pian esille, mutta se onnistui silti yllättämään moneenkin otteeseen. Krysten Ritter oli Jessicana juuri täydellinen, kyyninen ja sarkastinen alkoholisti joka koettaa hukuttaa omaa itsehäpeäänsä työhön ja ihmisvihaan. Mutta kuten parhaimmat hahmot, hänkin muuttuu ja kehittyy sarjan aikana kohdaten omat menneisyyten demoninsa. Hänen paras ystävänsä Patsy Walker (Rachael Taylor) on hauska ja energinen toimija ja hyvä vastapari Jessicalle kaikin puolin ja Jessican naapuri Malcolm (Eka Darville) oli mielenkiintoisesti kehittyvä, traaginen sivuhahmo. Carrie-Ann Moss oli ilo nähdä pitkästä aikaa, ja Jeri Hogarth oli vahva ja siisti hahmo joka onneksi palasi Iron Fistin kautta takaisin vahvuuteen. Sarjassa oli myös yksi todellinen yllätys, eli Wil Travalin  näyttelemä Will Simpson. Satunnaisesta Kilgrave-uhrista paljastui hiljalleen synkempiä puolia ja paljastus jossa lopulta tajusin kuka oikeasti oli kyseessä oli sarjan parhaimpia. Ja sitten on Kilgrave itse. David Tennantin käsissä tämä hahmo muuttui hetkessä kasuaalin karmivaksi sosiopaatiksi, käyttäen hyvin yksinkertaista voimasettiään kuolettavalla tarkkuudella ja sadistisella ilolla. Ja tämän käytös oli sarjan koko subtekstin mukaista; Jessica on seksuaalisen hyväksikäytön uhri, ja sarja on hänen palautumistaan tästä koettelemuksesta; hän joutuu kohtaamaan traumansa kun ahdistelijansa Kilgrave palaa jatkamaan rikoksiaan. Kilgrave on myrkyllinen maskuliinisuus paketissa; hän ei näe tekojaan pahana ja huomiotaan hän pitää enemmän mairittelevana kuin sairaana. Nämä ovat raskaita teemoja käsitellä, ja Jessica Jones onnistuu tässä todella hyvin. Daredeviliin verrattuna Jessican neo-noir maailma ja hahmot tuntuvat aikusemmalta ja kypsemmältä, tarina on suoraviivaisempi ja paremmin rakennettu ja poissa on päähahmon alituinen verenkarvas syyllisyydentunto. Se loppuun tietynlaiseen synkkään tyhjiöön, joka sopii sen maailman lohduttomaan henkeen. Jessica saavuttaa tavoitteensa, mutta on menettänyt samalla niin paljon. Jessica Jones todisti, että nämä sarjat voivat tarjota jotain oikeaa, samaistuttavaa sisältöä.

Luke Cage ja uudet tuulet



Luke Cage on ollut projekti jota ollaan heitelty ilmassa jo vuosien ajan. Quentin Tarantino itse halusi tehdä "Power Man" leffan aikoinaan. Luken kohdalla oli myös hahmon historia huomioitava; merkittävät Power Man-tarinat oltiin tehty aikana jolloinka blaxploitation-genre oli vielä olemassa ja suosiossa, iso osa hänen hahmogalleriastaan on joko häiritsevän vanhanaikaisia arkkityyppejä tai rasistisia karikatyyreja ja hänen relevanttiutensa hahmona on noussut vasta 2000-luvulla, jolloinka hän liittyi Jessica Jonesin hahmogalleriaan ja sitemmin Kostajiin. Sarjan etu oli se, että se oli saanut esitellä päähenkilönsä jo Jessica Jonesin puolella, jossa Luken ja Jessican suhdetta alettiin pohjustamaan, kunnes se päättyi jokseenkin räjähtävästi. Luke Cage löysi loppujen lopuksi oman paikkansa nykyajassa, ja lopputulos oli erittäin hyvä. Sarjan tunnelma vaihtelee neo-westernin "yksi mies vastaan maailma"-asetelmasta puhtaampaan supersankarointiin. Luke Cagen ensimmäinen jakso oli hyvin rakennettu, esitellen Luken maailman, sen hahmot, sen poliittisen tilan, uhat ja Luken paikan tässä maailmassa. Tästä ensijaksosta alkaen Luke Cage saa katsojan välittämään sen maailman monituisista, hyvin karismaattisista hahmoista, kuten Luken avustaja Henry "Pop" Hunterista ja vuokraemäntä Connie Linista. Mike Colter on hyvässä tasapainossa Luken voimien ja koon suhteen tämän hiljaiseen ja rauhalliseen ääneen, ja antaa hyvän ja vahvan roolisuorituksen. Hän on kaiken keskellä, ja ihmiset hänen ympärillään ottavat osumaa armotta. Mahershala Ali teki Cottonmouthista omansa hyvi nopsaan, ja oli odottamaton helmi, kunnes sarjan todellinen pahis Mariah Dillard (Alfre Woodard) varasti tämän paikan pahiksena tavalla jota ei osannut odottaa. Sarjan hienoimpia hahmoja oli etsivä Misty Knight (Simone Missick), jonka uskomaton karisma oli varastaa shown joka kerta kun hän astuu kuvaan. Tähän päälle vielä todella hyvät musiikit, letkeä mutta ei leikkisä tunnelma ja paikka paikoin osuva ja ajankohtainen poliittinen konteksti (jota olisi voinut olla enemmänkin) ja Luke Cage on suorastaan loistava sarja. Se kuitenkaan ei kävele maaliin puhtain käsin, sillä se kärsii juurikin pahisosastolla. Kahden todella hyvän ja keskuksena toimivan pahiksen jälkeen menetetyn Cottonmouthin tilalle tuli yksi todella hyvä pahis-Mariah Dillard- ja yksi vähemmän hyvä, Diamondback. Erik LaRay Harvey on suosikkinäyttelijöitäni, eikä hän todellakaan anna huonoa roolisuoritusta, mutta hän hahmona on tylsä ja kliseinen "isi piti sinusta enemmän kuin musta" inttäjä joka haluaa vain tappaa Luken. Ainoa hyvä asia hänessä ja tässä lopussa oli nähdä sarjakuvien Diamondbackin puku ja hauska, supervoimaisten nyrkkitappelu jonka panttina oli Harlemin kohtalo. Tästä huolimatta, Luke Cage oli kokonaisuutena hyvä sarja jonka pariin olen palannut toisenkin kerran, vain saadakseni olla osa sen miljöötä ja hengata sen hahmojen kanssa. Se oli tunnelmaltaan aika ajoin huomattavasti keveämpi verrattuna synkkiin edeltäjiinsä, mikä oli hyvä esimerkki siitä että Netflix voi Marvelin kanssa tarjota erilaista sisältöä.

Iron Fist- ensimmäinen huti



Iron Fist oli se jota odotin itseasiassa Daredevilin jälkeen eniten kaikista sarjoista. Olen aina pitänyt Dannysta hahmona, kung fu-toiminta on aina tervetullutta ja Marvel on kauan kaivannut lisää mystisia elementtejä, ja nyt ne voitaisiin liittää myös netflixin sarjojen karumpaan maailmaan. Mutta tätä projektia on alusta lähtien piinannut sen toteutustapa päähahmon kohdalla. Kuten Luke, Dannyn juuret olivat 70-luvun zeitgeistissa, tällä kertaa kung fu-leffojen suosion huippuaikana. Danny Rand katoaa lapsena Himalajan vuorille, josta hänet löytää muinaisen K'un Lunin luostarin vartijat jotka kouluttavat hänestä kung fun mestarin. Hän on paras taistelija luostarissa, ja lopulta hän ansaitsee tittelin Rautanyrkki, K'un Lunin suojelija. Hän palaa tämän jälkeen New Yorkiin metsästääkseen isänsä tappajan. Dannyn juuret ovat hyvinkin ongelmallisessa arkkityypissä, jossa valkoinen jätkä tulee ja on parempi itämaisissa taistelulajeissa kun kukaan muu. Monet toivoivatkin siis, että 2010-luvulla Danny Rand voisi olla itse aasialainen. Tästä on taas noussut esiin argumentti siitä onko tämä myöskin toinen vanha stereotyyppi (aasialaiset ovat kung-fu mestareita) mutta tämä sentään on jotain jota voisi käsitellä sarjassa hahmointeraktion kautta. Tämä olisi voinut myös antaa MCU:lle ensimmäisen aasialaisen päähenkilönsä. 

Tämä oli sarjan ensi-iltaan asti puheenaiheena, ja loppujen lopuksi tämä oli aika turhaa inttämistä: oli Rautanyrkin roolissa sitten aasialainen tai valkoinen näyttelijä, lopputulos olisi ollut sama. Iron Fist ei toimi, ei sitten mitenkään. Sen juoni on mutkikas ja lopputulokseltaan pettymys, sen hahmot ovat joko alusta lähtien ärsyttäviä tai myöhemmin pilattuja, sen taistelukoreografiat- kung fu-toiminnan suhteen jokseenkin tärkeät- ovat naurettavan stabiileja ja harjoitellun oloisa paria poikkeusta lukuunottamatta. Finn Jones on hyvä näyttelijä, mutta se mitä hänelle on annettu on aivan käsittämättömän outo ja sekava kokoelma erilaisia, alati vaihtuvia luonteenpiirteitä. Jos hän ei ole itämäisia oppeja syöksevä hipsteri, niin hän on aggressioiden ja angstin kanssa teutaroiva valittaja. Danny on päähenkilönä vain ärsyttävä; me emme tiedä mitä hän haluaa, en ole varma haluaako hän mitään ja syy miksi hän on New Yorkissa tuntuu muuttuvan alati. Yksittäisiä asioita tiputellaan ilman että niitä asennetaan tarinaan mitenkään tai että niillä on minkäälaista lopputulemaa, kuten Dannyn ystävä Davosin saapuminen tai Käden soluttautuminen Rand Enterprisen hallintoon. Puhtaamman wuxia-touhuilun sijaan se on täynnä korporaatiojuonittelua johonka kuuluu likaisia sopimuksia, aggressiivisia vallanjakoja ja hulluuden rajalla heilumista; näissä kohdissa Tom Pelphreyn näyttelemä Ward Meachum, Dannyn lapsuudentuttu, on parhaimmillaan hänen esittäessä addiktion ja hulluuden rajoilla heiluvaa bisnespamppua. Mutta Rand Enterprisen juonikuvio alkaa eroamaan Dannyn juonesta pikkuhiljaa ja lopussa kun perheen ja yhtiön draamat yhdstyvät, aloin ihmettelemään mitenkä tämä liittyy mihinkään. Jessica Henwick oli pitkään sarjan paras puoli dojoa pitävänä Colleen Wingina, mutta hänenkin hahmona päätyi lopulta samaan silppuriin mihinkä kaikki tungettiin vuoron perään. Käden ninjaklaani- joka ei alunperinkään ollut vihollisena mikään syvällisin- on nyt äärimmäisen tylsä ja nyljetty versio. David Wenhamilla on selkeästi hauskaa Meachumin suvun patriarkan roolissa, mutta ei edes hän tuo minkäänlaista keskusta koko hommalle. Sarja pyörittää vaihtuvasta pahiksia- Ward, Harold, Daredevilin Madame Gao, Käden johtaja Bakuto- mutta koska sarja ei keskity mihinkään näistä tai tee minkäänlaista build uppia, on lopussa oleva pahis vain hirveä pettymys. Eri paljastukset loppupuolella tuntuvat ontoilta ja hätäisiltä, ja osa juonen kohdista tuntuu aikaisemmista sarjoista varastetuilta; Ward tappaa Haroldin samassa kohtaa kun Mariah tappoi Cottonmouthin Lukessa, Danny vangitsee Gaon samassa kohtaa kun Jessica vangitsee Kilgraven jne. Ainoat asiat jotka toimivat Iron Fistissa Colleenin lisäksi oli Lewis Tanin näyttelemä juoppo kung-fu mestari Zhou Cheng sekä Käden soturikolmikko jossa oli mukana sarjiksista tuttu Bride of Nine Spiders. Kun Iron Fist kosiskelee sarjakuvien wuxia-tunnelmaa ja outoja ja värikkäitä hahmoja on se jopa välillä nautittavaa, mutta suurimman osan ajasta se on vain tylsää, ärsyttävää ja turhauttavaa. Sarja loppuu vielä ärsyttävään cliffhangeriin, joka ei vastaa mihinkään kysymykseen tai anna Dannylle mitään oikeaa loppua kuten Luke Cage ja Jessica Jones antoivat. Ja ennen kaikkea, Iron Fistista puuttuu kokonaan subteksti. Daredevil käsittelee oikeutta ja lakisysteemin epäoikeudenmukaisuutta rikkaiden ja vähävaraisten välillä, Jessica Jones esittää seksuaalisen väkivallan arpien näkymisen ja unohtamisen mahdottomuuden ja Luke Cagessa rotujen väliset jännitteet ja Amerikkalaisen yhteiskunnan rauhan heiveröisyys on hyvin esillä. Mistä Iron Fist kertoo? Korporaatio-Amerikasta? Siitä kuinka rankkaa on olla taistelulajien mestari ja miljardööri? Kaikki ei tarvitse sosiopoliittista kontekstia, mutta tässä kohtaa se olisi ollut suuresti kaivattua muiden sarjojen suuntaessa katsettaan kohti yhteistyötä Defendersien parissa. Iron Fist on, valitettavasti, Marvelin ensimmäinen todella huono lopputulos. 


Defenders- mitäs sitten?



Jos kaikilla netflixin sarjoilla on yhteinen hyvä tekijä, on se Rosario Dawson. Hän on tehnyt sivuhahmostaan Daredevilissa selkeän ja tunnistettavan hahmon josta olemme sitemmin saaneet nauttia kaikissa muissakin sarjoissa, ja joka kerta on ilo nähdä Clairen saapuvan tilanteeseen mukaan ja mittakaavan huomioon ottaen tämä tuntuu myös luonnolliselta. Rosario on aina loistava ja ei edes Iron Fistin huono hahmototeutus onnistunut pilaamaan hänen karismaansa. Clairen rooli on selkeästi olla Defendersien Phil Coulson, eli tuoda nämä sankarit eri sarjoista yhteen taistelemaan heidän asuinseutuaan uhkaavaa vihollista vastaan. Mikä tämä uhka sitten on? Kaikesta päätellen se on Käden ninjaklaani ja Sigourney Weaverin näyttelemä pääpahis. Iso ninja-armeija vastaan nämä neljä sankaria ei ole todellakaan huono idea ja ninjat ovat aina kivoja, mutta Iron Fistin jäljiltä Daredevilissa huolella rakennettu Käden klaani on hajallaan ja sekava, eikä millään mielenkiintoisella tavalla. En epäile etteikö eri genreistä nousevat hahmot toimisi yhdessä- Marvel on todistanut sen jo parikin kertaa- mutta onko viiden tuotantokauden aikana rakennettu maailma ja hype liian iso? Onko Defendersien loppuvihollinen ja suuri kliimaksi tarpeeksi innostava, viihdyttävä ja siisti oikeuttaakseen oman olemassaolonsa? Mitenkä tämä kaikki näkyy laajemmassa Marvelin universumissa?



Se on itseasiassa yksi huolenaihe mikä minulla on netflixin sarjojen suhteen. Ne tekevät huomattavan vähän yhteyksiä laajempaan Marvel Cinematic Universeen. Kostajien taistelusta New Yorkissa puhutaan vain "välikohtauksena", harvoja sankareita kutsutaan nimellä (aina joko "vasarakaveri" tai "vihreä hemmo") ja on vaikea hahmottaa mihin kohtaan MCU:n aikalinjaa tapahtumat sijoittuvat. Edes Marvelin toiseen tv-sarjaan, Agents of S.H.I.E.L.D:iin ei tehdä mitään kontaktia. Alunperin tämä tuntui vain tarvittavalta pesäerolta leffojen kirkkaampaan maailmaan tunnelman luonnin vuoksi, mutta Iron Fistin kohdalla nämä viittaukset ja silmänvinkkaukset alkoivat tuntua vain kiusallisilta. Ja haluan nähdä nämä hahmot kohtaamassa elokuvien hahmot! Daredevilin ja Kapun ensikohtaaminen, Luke Cagen maanläheinen realismi Kostajien riveissä, Kingpin tappelemassa Hämähäkkimehen kanssa, Käden superninjat taistelemassa Mustan Lesken kanssa- jaetun universumin suurin ilo on se, että eri hahmoja voidaan pallotella toisten kanssa hauskojen lopputulosten vuoksi. Netflixin sarjat ovat tällä hetkellä tietyn sisäisen stagnaation reunalla; onko niillä potentiaalia levittäytyä elokuvien puolelle, tuoda uusia hahmoja ja genrejä mukaan myllyyn, lisätä hahmogalleriansa diversiteettiä päähahmojen kohdalla vai jäävätkö ne oman, synkän maailmansa sisälle potemaan monimuotoisia manioitaan, kohdaten saman kohtalon minkä sarjakuvat Yön Ritarin Paluun ja Vartijoiden jälkeen kokivat: tulla parodiaksi omasta itsestään? Aika näyttää. Defenders saapuu netflixiin syksyllä, ja silloin näemme johtiko tämä suurti netflix-kokeilu mihinkään.

Atte T

Ps. Psykedeelinen trilleri Kuuritarin kanssa, Daughters of Dragon- sarja Colleenin ja Mistyn edesottamuksista Nykissä, oikean Mandariinin paluu Shang Chi-sarjassa, Aaveajaja-sarja joko Robbiella tai aikaisemmalla ajajalla, Paladinin & Moukantappajan sarjamurhaajan metsästys-sarja, Nuoret Kostajat täyttämään mahdollisesti Infinity Warissa tuhoutuvien Kostajien saappaat- mahdollisuudet ovat rajattomat, kunhan niistä tajuaa ottaa kiinni.




   

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Keskiaikaleffa tehtynä oikein

Jokin aika sitten tein katsauksen elokuvasta Ystävät Hämärän Jälkeen, joka oli esimerkillinen vampyyrielokuva Ruotsista. Se todisti kuinka niinkin pöhöttynyt ja paikallaan jylläävä genre kuin vampyyrikauhu voi olla mielenkiintoista ja vangitsevaa jos sen tekee hieman erilailla. Tänään katsahdamme toiseen samanlaisessa tilassa olevaan genreen- "keskiaikaisiin" elokuviin. Kaikki te tiedätte minkälaisista elokuvista puhun: Kingdom of Heaven, Robin Hood, Gladiaattori, Troia, King Arthur, Pathfinder, Braveheart, Ritarin Tarina- elokuvat joissa miekat heiluvat ja gregoriaaniset kuorot kaikuvat.  Kaikki nämä elokuvat eivät välttämättä tapahdu keskiajalla (n. 400-1400), mutta kaikissa niissä on samat elementit: isoja taisteluita, isompia tapahtumapaikkoja jotka on sidottu johonkin historialliseen tapahtumaan ja mitä useimmiten sankarillisen miehen johtama juoni. Poikkeuksia toki on - Luc Bessonin Jean D'Arc esimerkiksi- mutta siinäkin nämä muut elementit ovat mukana. Keskiaikaiset elokuvat ovat spektaakkeleita, mutta niitäkin vaivaa stagnaatio. Ne ovat suuria tapahtumia ja merkittäviä taisteluita, joissa jengiä kuolee kilokaupalla. Ne ovat usein myös hyvin pitkiä ja täynnä tylsiä ja tyhjäntärkeitä sivuhahmoja.

Pari poikkeusta on- Neil Marshallin Centurion ja Ridley Scottin leikkaamaton versio Kingdom of Heavenista. Mutta taas jälleen pohjoismaat näyttävät mitenkä tämä pitää tehdä. Tänään puhumme Roar Uthaugin vuoden 2012 Norjalaisesta elokuvasta Escape.





Escape (Flukt) on keskiaikainen elokuva jollaista en ole nähnyt ennen. Se muistuttaa enemmän westerniä rakenteeltaan ja tavaltaan kertoa tarinaa. 1300-luvun Norjassa tapahtuva tarina kertoo 19-vuotiaasta Signesta (Isabel Christine Andersen), jonka perhe kuolee maantierosvojen käsissä. Maantierosvojen johtaja Dagmar (Ingrid Bolso-Berdal) ottaa Signen mukaan rosvojen leiriin, jossa hän tapaa Dagmarin pienen tyttären Friggan (Milla Olin). Lopulta syy miksi Signe vietiin leiriin paljastuu; Dagmar haluaa yksinäiselle Friggalle pikkusiskon, eikä hän itse voi saada enään lapsia. Ainoa tie ulos tilanteesta on paeta...yksin tai yhdessä.




Sanotaan suoraan: Escape ei ole samalla tasolla kuin nerokas Ystävät Hämärän Jälkeen. Se toisaalta ei ole yhtä kunnianhimoinen eikä pyri samaan lopputulokseen. Samaan tapaan kuin Ystävät Hämärän Jälkeen, Escape ei liiemmin tuhlaa aikaansa. Elokuva alkaa tehokkaasti asettamalla tilanteen ja maailman perspektiivin: Musta Surma oli edeltävinä vuosina tappanut puolet Norjan väestöstä, ja kaikki yhtenäisyys ja sivilisaation rippeet olivat hajalla. Tämä on ympäristö joka tuottaa Dagmarin rosvojoukon kaltaisia ihmisiä- epätoivo, kuolemanpelko, selviytymisen tarve ja halua päästä takaisin normaalitilaan ovat teemoja jotka näkyvät Escapesta. Keskiaikaleffoja sitoo raaka ja karu ympäristö ja väkivaltainen elämä; nämä ovat esillä Escapessa, ja sitä käytetään päähahmojen tilanteen kuvaamiseen taidolla. Pahoja asioita tapahtuu heille, mutta mitään ei glorifoida.



Tarina on hyvin yksinkertainen, mutta kuten Mad Max: Fury Road opetti, yksinkertainen ei aina ole huono asia. Escapen mittakaavat ovat pienet, merkitykset historialle mitättömät ja edes koko tapahtumapaikan mittapuulla heidän elämänsä ovat teknisesti merkityksettömät. Tämä tarkoittaa vain yhtä asiaa: kaikki on mahdollista. Pääseekö Signe ja Frigga karkuun Dagmaria? Ehkä. Onnistuuko Dagmar saamaan tyttärensä takaisin ja hankkimaan tälle pikkusiskon haluamallaan tavalla? Se on täysin mahdollista. Escape ei ole taistelu Norjan tulevaisuudesta tai edes kaupungin tai kylän kohtalosta. Se on kuolettava tanssi kolme ihmisen välillä, suhteellisen pieni asia joka kuitenkin tuntuu hyvin tärkeältä, koska nämä kolme hahmoa ovat hyvin kirjoitettuja ja erinomaisesti näyteltyjä. Elokuvan alku asettaa panokset sille mitä tapahtuu, jos Signe epäonnistuu ja sen ansiosta joka kerta kun Dagmar ja hänen rosvonsa alkavat saavuttaa Signeä ja Friggaa, nousee leffan syke korkealle. Jokaisen hyvän elokuvan perustuksena on se, välitätkö sinä mitä hahmoille tapahtuu.





Signe ja Frigga ovat hyvin epätavallinen parivaljakko tämän genren mittapuulla. Jos päähenkilönä on lapsia tai nuoria saatikka sisaruksia, on yleensä kyse pojista tai isovelistä jotka suojelevat siskoaan. Signen ja Friggan suhde muodostuu elokuvan aikana luonnollisesti heidät tarpeidensa mukaan. Signe on menettänyt perheensä, ja varsinkin kuolleen pikkuveljen muisto painaa hänen mieltään alati. Hän lupasi suojella veljeään, käski tämän paeta ja tämä johti hänen kuolemaansa. Signe kanavoi tätä katumustaan huolehtiassaan Friggasta ja kieltäytyessään jättämästä tätä taaksensa tilanteen ollessa vaikka kuinka mahdoton. Dagmarin mukaan Frigga haluaa pikkusiskon, mutta elokuvasta näkyy enneminkin tarve jollekin joka suojelee häntä. Ympäristöt muokkaavat siinä kasvavia- olisiko Friggasta tullut Dagmarin kaltainen, väkivaltainen pienempiään kohtaan jos Signe ei olisi osoittanut häntä kohtaan myötätuntoa? Anderson on huikea Signen roolissa. Escape ei muutenkaan pistä paljoa dialogin varaan, vaan antaa musiikin ja näyttelijän ilmeiden kertoa tarinaa. Signen monet hiljaiset hetket yksinään ja epätoivoiset paniikin hetket ovat hyvin vakuuttavia joka kerta. Myös nuori Milla Olin suoriutuu hyvin haastavasta roolista: pienet lapsihahmot voivat tuntua usein riippakiviltä tai ärsyttäviltä kitisijöiltä. Frigga ei ole kumpaakaan, vaan suoriutuu Signen kanssa hyvin jokaisesta esteestä ja on oma-aloitteinen, traaginen hahmo.



Mutta itselleni tärkein syy katsoa tämä elokuva oli Ingrid Bolso-Berdal. Dagmar on elokuvapahis jollaisia on harvassa. Hän on vahva, taitava ja itsenäinen johtaja jonka sanaa kuunnellaan ja kunnoitetaan. Hän on myös selkeästi psykopaattinen ja jossakin määrin perheväkivaltaan taipuvainen tappaja. Mutta Dagmarin kantava teema hahmona ei ole hänen murhanhimonsa tai ahneus tai mikään muukaan perinteinen rosvohahmojen klisee. Häntä ajaa eteenpäin rakkaus Friggaa kohtaan ja menneisyyden traumat joita hän on kokenut Signen kaltaisten kyläläisten käsissä. Joka kerta kun Frigga on vaarassa tai Dagmar näkee hänet, paistaa tämän kasvoilta pelko siitä että hän menettää lapsensa. Hahmot jotka suunnittelevat sellaisia tekoja kuin Dagmar ja tappavat yhtä suurella raivolla on hyvin vaikea tehdä samaistuttavaksi tai sympatisoitaviksi. Dagmar kuitenkin on juuri sitä. Joissakin kohtia elokuvaa sitä melkein toivoo että hän ja Frigga voisivat olla yhdessä, sillä kun tajuaa mitä hän on menettänyt, toivot että hän saisi edes hetken onnellisuutta. Ja Ingrid Bolso-Berdal on avain tähän. Hän on vuosia jo loistanut sivurooleissa eri elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja Escapessa hän saa olla parrasvaloissa.

This scene almost destroyed me.


Kuten aiemmin sanoin, Escape on enemminkin western tyyliltään kuin klassinen keskiaikaleffa. Western on äärimmäisen venyvä genremääritelmä. Yleensä siihen liitetään vain länkkärileffat, joissa pyssysankarit heiluvat preerioilla kuudestilaukeavat käsissään. John Caveltin määritelmä westerneistä on "tarina joka sijoittuu rajaseuduille, jossa missä ihminen kohtaa toisen minänsä." Yleensä tässä on vielä aikakauden muutoksen tuntua. Kaikki nämä elementit löytyvät Escapesta. Signe joutuu kohtaamaan ihmiskunnan synkemmät elementit, ja hänen täytyy luottaa omiin taitoihins selviytyäkseen siitä, kenties muuttumaan samanlaiseksi kuin vastustajansa. Escape on käytännössä siirtymistä lapsuudesta aikuisuuteen, alussa Signen vielä leikkiessään veljensä kanssa ja lopussa huolehtiessaan itse omasta perheestään Friggan muodossa. Ohjaaja Uthaug ja kuvaaja John Christian Rosenlund luovat kauniin mutta synkän maailman Norjan vuoristoon, ja Magnus Beiten  upeat sävellykset luovat tunnelmaa jokaiseen kohtaukseen ja ahdistavuutta hitaaseen rämpimiseen metsissä vainoojien ollessa vain metrien päässä. Mutta on yksi elementti yli kaiken, mikä tekee Escapesta niin erityislaatuisen.




Kun Game of Thrones sai osaksensa syytöksiä ja negatiivista mediahuomiota seksuaalisen väkivallan käytöstä shokkiarvon nostamisessa ja osana hahmokehitystä. Tähän oli paljon erilaisia vastauksia, joista yksi koski sitä kuinka naisten huono asema keskiajalla johti tällaisten asioiden yleistymiseen, ja Game of Thrones vain esittää samanlaista tilannetta. Keskiaikana naiset olivat sivussa, ja heidän tarinansa keskittyivät hoveihin ja juoniin tai uhrina olemiseen. Escape on kuin vastalause tätä koko ajattelua kohtaan. Signen kohtalona olisi ollut tulla raiskatuksi ja hänet oltiin pakottaa rooliin johonka hän ei ollut valmis. Mutta Signe ei suostu tähän, ja yhdessä Friggan kanssa he pakenevat väkivaltaista ja heitä alistavaa yhteisöä. Signe ja Frigga luovat oman tiensä. Dagmar on antanut maailman pahuuden tehdä hänestä samanlaisen: julman, hyväksikäyttävän ja epätoivoisen, mutta samalla hän ei enään ole kenenkään orja tai määrättävissä. Miehet tämän leirissä pelkäävät ja kunnioittavat häntä ja hän ei myöskään lankea Signen ansoihin tai juoniin. Elämä on ollut karu häntä kohtaan, ja Dagmar on oppinut tästä. Escape on keskiaikaleffa naisista, ja naisten välisistä suhteista. Äidin suhde tyttäreen, ystävien suhde joka kehittyy sisarsuhteeksi sekä Signen tuhoutunut suhde perheeseensä. Tämä kaikki on upotettu puolitoistatuntiseen ajojahtiin Norjan vuoristossa, jossa puukot viuhuvat, veri lentää ja kuolo koittaa yllättäenkin. Escape ei ole täydellinen elokuva tai mikään mestariteos. Se on paikkapaikoin hieman töksähtelevä ja sen tietyt kohtaukset tuntuvat hyvin epätodennäköisiltä. Mutta se on erittäin hyvä esimerkki siitä, kuinka niinkin ylikäytettyä tapahtuma-aikaa kuin keskiaika voidaan käyttää kertomaan erilaisia tarinoita hyvin erilaisista perspektiiveistä. Escape on kaunis, raadollinen, piinaavan jännittävä elokuva jossa naiset ovat protagonisteja, antagonisteja ja ennen kaikkea oman kohtalonsa valtiaita.

Atte T

Ps. Gorgorothin laulaja Gaahl on yksi Dagmarin rosvoista. Presented without comment.
    








lauantai 11. maaliskuuta 2017

Atte Arvostaa: Kong: Skull Island

Kolmisen vuotta takaperin tuli viimeisin Godzilla-elokuva. Godzilla ei ollut kovinkaan mieleenjäävä elokuva. Se oli paljon build-uppia hienoon Godzillaan, mutta se oli aivan liian ihastunut oman maailmansa luomiseen ja sen omiin, tylsiin hahmoihinsa. Monet eivät muista (tai edes tienneet), että Godzilla oli ensimmäinen elokuva uudessa elokuvasarjassa, jaetussa hirviöelokuvien universumissa. Ja Kong: Skull Island on toinen elokuva tässä sarjassa:

Kong: Skull Island

 

Elokuva: Vietnamin sodan viimeisinä päivinä William Randa (John Goodman) johtaa tutkimusryhmän legendaariselle Kallosaarelle. Mukana on antisotavalokuvaaja Mason (Brie Larson), brittiläinen veteraani James Conrad (Tom Hiddleston) ja Preston Packardin (Samuel L. Jackson) johtama jenkkien armeijan helikopteriryhmä. Mutta riittääkö mikään ase, taito tai tieto pelastamaan heidät saarelta ja sen kuninkaalta?



Godzillan isoimmat ongelmat olivat sen hitaassa paljastuksessa, heikoissa hahmoissa ja aivan liian vakavassa tunnelmassa. Onneksi Kong: Skull Island ei kaadu mihinkään näistä ongelmista, ja on esimerkillinen hirviöelokuva. Ohjaaja Jordan Vogt-Roberts tekee hienoa työtä tuodessaan klassisten hirviöleffojen fiiliksen 2010-luvulle ilman että se tuntuu halvalta tai kopioivalta. Elokuva ei ota vaikutteita suoraan King Kong-leffoista saatika sitten tuoreemmista hirviöleffoista. Se itseasiassa on ensimmäinen länsimainen King Kong- leffa joka ei edes löyhästi seuraa alkuperäisen suoraa tai temaattista juonta. Sen juuret ovat 60-70 luvun hirviöleffoissa joissa hulluja tilanteita ja hullumpia hirviöitä ei liikaa selitellä. Elokuvassa on samantapainen poliittinen taustaverho kuten aikasemmissakin Kong-leffoissa (Lama, öljykriisi, tms), mutta sitä käytetään täysin erilaisella tavalla. Kongin tarina ei myöskään jumita missään kohtaa, vaan liikkuu nopeasti eteenpäin tärkeisiin hetkiin elokuvassa. Kongia ei tarvitse odotella kauaa, ja kun hän tulee on se upea hetki.


Kuten esittelyssäni näkyy, näyttelijävalinnat ovat ykkösluokkaa. John Goodmania on aina nautinto seurata valkokankaalla, ja hänen hiljainen hetkensä Jacksonin hahmon kanssa on erittäin vaikuttava lähes pelkästään Goodmanin ilmeiden takia. Jackson on myöskin aina luotettava näyttelijä, ja Packard on elokuvan yllättäviä iloja. Packardin tyytymättömyyden tunne ja häviämisen kammo Vietnamista heijastuu tämän tehtävään saarella, ja Jackson onnistuu tuomaan informaatiota esiin ilman raskasta dialogia. Ihastuttava Brie Larson ja karismaattinen Hiddleston hoitavat tonttinsa hyvin, mutta heidän hahmonsa eivät ole järin monimutkaisia tai kiinnostavia. Hiddleston varsinkin veti tässä elokuvassa lyhyen tikun. Hänen hahmonsa ei ikinä juurru elokuvaan kunnolla ja tämän visuaalisesti hieno intro ei palvele tämän hahmoa juurikaan. Brie onnistuu paremmin, ja hänen hahmonsa tekee asioita joilla on enemmän merkitystä ja tuntoa elokuvassa. Onneksi häntä ei pariteta lopussa Hiddlestonin kanssa, kuten alunperin pelkäsin.


Elokuvan näyttelijäkaartin vahvuus on kuitenkin sen sivuhahmoissa. Hirviöleffoissa on aina odotettua että sivuhahmot (ja osa päähahmoista) on sielä vain hirviönruokana, ja Kong: Skull Islandin alku on käytännössä menun esittelyä. Mutta hyvät hahmonäyttelijät saavat katsojan välittämään hahmoistaan. Jason Mitchell, Corey Hawkins, Toby Kebbel, Thomas Mann, Shea Whigham, Eugene Cordero ja Jiang Tin saavat paljon irti hahmoistaan lyhyessä ajassa. Varsinkin sotilasryhmä (Mitchell, Kebbel, Whigham, Mann ja Cordero ) on hyvin yhtenäinen ja heidän taistelutoveriutensa on uskottavaa ja paikka paikoin jopa sydäntäsärkevää. Mutta elokuvan tähti on kuitenkin John C. Reilly Hank Marlowina, II.maailmansodan sotilaana joka on ollut jumissa saarella yli 20 vuotta. Hän on sekava, selkeästi hullu selviytyjä joka tuntee saaren kovien kokemusten kautta. Reilly on todella, todella hauska kun tilanne sitä vaatii, mutta kun halutaan painottaa kaikkea mitä hän on menettänyt saarella ollessaan, saa Reilly sen tuntumaan aidolta eikä se ole ristiriidassa hauskojen hetkien kanssa. Hän heiluu katanan kanssa, vitsailee kaikkien kuolemasta ja jopa hänen mahdoton suhteensa natiivien iwi-kyläläisten kanssa tuntuu aidolta.



Hirviöleffoja ei kuitenkaan tulla katsomaan ihmisten takia. Niitä tullaan katsomaan hirviöitä ja toimintaa varten, ja sitä riittää. Kong itse on upean näköinen, todellinen eläin mutta samalla täysin uniikki. Kong ei varsinaisesti näytä gorillalta, vaan muistuttaa enemmän alkuperäisen King Kong-elokuvan apinaa joka kävelee kahdella jalalla pystyasennossa. Kong ei kaikessa eläimellisyydessään kuitenkaan ole pelkkä eläin. Hänen raivossaan ja taisteluissaan on aina ripaus inhimillisyyttä joka tekee hänestä pelottavan ja oudolla tapaa luotettavan samaan aikaan. Vogt-Roberts on verranut häntä jumalhahmoon, joka vaeltaa yksin saarella joka on hänen maailmansa ja tämä välittyy elokuvasta. Saaren muut hirviöt ovat myöskin upean näköisiä. Niiden suunnittelussa oli lähteenä käytetty Hayao Miyazakin elokuvia, varsinkin Prinsessa Mononokea, ja tämä näkyy. Kaikissa näkyy luonnollisuus ja luonnon kosketus, jokaisella on oma paikkansa. Jättiläishämähäkkejä, murhalintuja, luonnon peittämiä vesihärkiä- Kallosaaren fauna on monimuotoista ja uniikin näköistä.


Olen kieltämättä helpoin mahdollinen kohde tällaiselle elokuvalle: Jättihirviöitä, mysteerisaari, ontto maa-teorioita, monipuolinen näyttelijäkaarti, toverillisuutta, kostonhimoa, Brie Larson ja sanoinko jo että jättihirviöitä? Mutta Kong: Skull Island on myöskin taidolla tehty, hienosti leikattu ja upean kuuloinen elokuva muutenkin. Se ei ole mikään mestariteos tai älykkyyden riemuvoitto, mutta se on todella viihtyvä toimintaleffa joka ei koita olla mitään muuta kuin kunnon hirviöleffa. Ei mitään teennäistä syvällisyyttä, ei liiallista hirviöiden odottelua, ei monimutkaisia pahisjuonia tai salaliittoja. Hirviö lyö toista naamaan, hirviö syö jengiä, hirviö ei ole pelkkä hirviö, pelastuminen. Perinteisen hirviöleffan palikoita käytetään hyvin, ja lopputulos viihdyttävä, hauska, toiminnallinen ja paikka paikoin hyvinkin karu elokuva. Kong: Skull Island on hauska seikkailupläjäys, joka ei vaadi katsojaltaan muuta kuin avoimen mielen. Jos tämä on merkki tulevasta, on hirviöleffojen tulevaisuus hyvissä käsissä.

Atte T

ps. Muistakaa pysyä salissa lopputekstien loppuun asti!

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Skenen takana: Musiikkia!

Nyt on tullut tehtyä niin paljon leffa-asiaa ja syvempää ja vakavempaa analyysiä, että ajattelin vähän keventää teemaa puhumalla hieman musiikista. Kuuntelen todella paljon musiikkia, sillä hiljaisuus alkaa usein ahdistamaan minua. Pitkät bussimatkat ja junareissut, kävelyretket ja koulumatkat taittuvat kukin nopeammin ja hauskemmin kun saa samalla kuunnella hyvää musiikkia. Myös genrerajat ovat minulle häilyvä käsite; vaikka twitterissä identifoinkin itseni metallifaniksi ensisijaisesti, ei se tarkoita sitä ettenkö kuuntelisi kaikkea 60-luvun brittipopista suomirokkiin.

Ja hyvin usein- ellen aina- kun kirjoitan tätä blogia, kuuntelen musiikkia. Mitä musiikkia sitten kuuntelen? Se vaihtelee, mutta ajattelin että voisin vaikka jakaa minun suosikkibändini ja esimerkkejä heidän tuotannostaan jotka erityisesti ovat lähellä sydäntäni. En ole musiikin minkäänlainen asiantuntija, enkä välttämättä osaa sanoa mitään syvällistä näistä bändeistä heidän musastaan. Mutta siitä huolimatta, tässä on minun Top 10 suosikkibändiäni ikinä!

10. Lordi



Ensitapaamistani Lordin musan kanssa en tule ikinä unohtamaan. Siihen asti olin kuunnellut kaikkea perus radioapoppia, mitä nyt 10-vanhana tuleekaan kuuneltua. Koululainen-lehdessä oli kuitenkin jotain uutta ja ihmeellistä; räikeä kuva hirvittävän näköisistä jätkistä maskeissa, ja yllä nimi "Lordi". Lordi räjäytti pienen mieleni ihan täysin. Get Heavy oli tuolloin juuri tullut, ja se oli minulle aivan uusi maailma. Kenties obsessioni metalliin ja teatraalisuuteen kaikessa on noussut tuosta levystä ja imagosta. Lordi on pysynyt tasaisesti mukana elämässäni, olen mahdottoman ylpeä siitä että juuri Lordi toi Suomen ainoan euroviisuvoiton kotiin ja vaikka uudemmat levyt eivät ole sytyttäneet yhtä paljoa kuin vanhat, on Lordi yhä hienoimpia juttuja johonka olen kuunaan törmännyt.

Levy- The Arockalypse: The Arockalypse tuli samana vuonna kuin euroviisuehdokkuus, ja edustaa minulle Lordia kauneimmillaan. Jokainen biisi on tarttuva ja rokkaava, kokoonpano ja maskit ovat parhaat ikinä ja mukaan saadut vieraat Bruce Kulick ja Udo toivat mukanaan hienon lisän levyn äänimaailmaan. Ja tietty tällä levyllä on nyt jo loputtomiin renkutettu voittobiisi Hard Rock Halleluja. Oma suosikkini on kuitenkin aina ollut "paras alku ikinä" eli Bringing Back The Balls To Rock.



9. Eläkeläiset



Joskus tarvitsee vain musiikkia mikä saa hymyilemään, jalan vispaamaan ja naurattamaan. Eläkeläiset on täydellistä musiikkia sitä varten. Aina kun tekee mieli kuunnella jotain pirteää musaa, hylkään kaikenmaailman teknopopin ja menen humpan maailmaan iloiten. Toki Eläkeläisten biisit ovat simmpeleitä ja lapsellisia, mutta jokin siinä vetoaa minuun. Ajomatkoilla mökille Eläkeläiset on aina varma valinta ja keikoilla on aina tunnelma katossa.

Levy- Humppakonsertto (Live): En jaksa kuunnella livelevyjä. Sekailenen huutelu, yleisön äänet ja muu yleensä häiritsee liikaa. Mutta Humppakonsertto on täydellinen livelevy, koska se tuo juuri Eläkeläisten live-esiintymisen energian ja sekavuuden täydellisesti esille. Ja sillä levyllä on myös kappale "Syksy" joka on ainoa tallene siitä. Mutta Laakista Humppa on energisintä soitantaa ikinä.



8. Kotiteollisuus



Kotiteollisuus on aina vedonnut minuun, vaikka en olekkaan yleisesti tuollaisen äijärockin ystävä. Karheasta ulkokuorestaan huolimatta Kotiteollisuuden biiseissä on usein todella, todella kauniit sanat. Synkkä meininki musassa on aina vedonnut itselleni, varsinkin raskaammalla puolella. Kotiteollisuus on vihaista musiikkia joka omiaan kävelemistä, työskentelyä ja muuta fyysistä duunia varten.

Levy- Kuolleen Kukan Nimi: Kotiteollisuutta parhaimmillaan. Meno on raskasta ja rankkaa, lyriikat vaihtelee kovasta ja rankasta herkkään ja kauniiseen ja vielä ei näyt mitään merkkiä kevyemmästä suomirock- suuntauksesta joka olisi tulossa. Ja Satu Peikoista on levyn parasta antia.



7. Korpiklaani 



Korpiklaani on lähes täydellinen yhdistelmä musiikkia ja asioita joista pidän: se on folkkia, se on metallia, se kertoo suomalaisesta muinaisuskosta ja juhlimisesta. Se saa tanssijalan liikkeelle, laulamaan mukana ja nostamaan tuoppia ilmaan voitonriemuisesti. Korpiklaanin livevedot eivät ole vain musiikin kuuntelua, ne ovat fyysisiä suorituksia joissa hiki lentää ja lihakset on alati koetuksella.

Levy- Ukon Wacka: Ukon Wacka ja Manala ovat Korpiklaanin parhaat levyt. Niissä jokainen biisi toimii, tasapaino juomalaulujen ja folk-fiilistelyn välillä on hyvä ja kaikki on hyvää. Mutta Ukon Wacka voittaa yhdellä biisillä, Koivu ja Tähti. Siinä pääsee Sakari Topeliuksen kaunis satu aivan uusiin sfääreihin ja omaan voimakkaan tunnesidoksen kappaleeseen ikimuistoisen live-esiintymisen takia. "Täällä koivu, täällä tähti/ täällä koko perhe koolla/ sota onpi eilispäivää, rauha koittaa huomenaamul." 



6. Turisas



Okei, kuuntelen aika paljon metallia, varsinkin vähän folkahtavampaa sellaista. Ja lähinnä suomalaista. Turisas on kuitenkin näihin aikaisempiin suosikkeihin hieman erilaista. Turisaksen musiikissa on hyvin paljon elokuvamusiikillisia teemoja, ja kaikissa biiseissä sen tähden on hienoinen, elämää isompi fiilis menossa. Warlordin ääni on metallilaulajien ykkösluokkaa, ei mene mörinäksi vaan karheaksi karjunnaksi. Ja kun kappaleet keskittyy viikinkeihin ja heidän seikkailuihinsa, olen aikana mukana.

Levy- Stand Up And Fight: Duh. Stand Up And Fight on Turisaksen paras levy ja hienoin hetki. Yhtenäinen albumi joka jatkaa Varangian Wayn teemoja viikinkien ja Konstantinopolin ympärillä, mutta menee myös näiden tarinoiden sisimpään yleismaallisimmilla biiseillään End of an Empire ja Fear the Fear sekä tietysti upealla nimikkobiisillään:



5. Blind Guardian



Metallia yhä, joskin nyt mennään ulkomaille asti. Saksalainen Blind Guard on eeppisyyden ja lyyrisen kerronan mestari. Jossakin Blind Guardiania kuvailtiin lauseella "Joukko keski-ikäisiä perheenisiä, jotka rakastaa D&D:tä, laulamassa Tarusta Sormusten Herrasta." Hyvä ja osuva kuvaus sekä yhtyeestä että siitä miksi rakastan sitä niin paljon. Häpeilemätöntä mithril-metallia, joka nostaa fantasia-ja scifikirjallisuuden hetkiä esiin upeilla sovituksillaan. Pakko rakastaa.

Levy- Nightfall In Middle-Earth: No mikäs muukaan. Konseptialbumi, joka kertoo J. R. R Tolkienin Silmarillionin tarinaa, keskittyen varsinkin haltioiden perikatoon jonka he itse aiheuttivat. Biisi toisensa jälkeen meno muuttuu isommaksi ja vaikuttaammaksi, ja kaiken tämän kohokohta on upea, kylmänväreitä aiheuttava sankarilaulu Time Stands Still (At The Iron Hill). Kuningas Fingolfin, Morgoth ja kaksintaistelu viidessä minuutissa. Olen taivaassa!



4. Viikate



Viikate tuli joskus vastaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Veljeni halusi näyttää minulle jonkun överin musavideon, ja sehän oli Viikatteen Viina, Terva ja Haudan musavideo. Rankan näköiset motskariäijät muuttuu papeiksi pappatuntureilla, Stam1nan Hyrde Monica Petersonina, väkivaltaisia kuolemia ja hämmentäviä Tankki Täyteen-viittauksia rautalankametallin säveltämänä? Missä tämä bändi oli ollut koko elämäni! Viikate on musiikkina jo hyvin lähellä täydellisyyttä. Se on tarttuvaa, rokkaavaa, lyyrisesti kaunista ja luovaa ja hommassa on aina myös mukavan rento meno, laulettiin sitten yksinhuoltajaperheen arjesta, itsemurhasta tai kaakkoissuomalaisesta sielunmaisemasta.

Levy- Kuu Kaakon Yllä: Se mistä kaikki omalta osaltani alkoi. Kuu Kaakon Yllä on mahtava alusta loppuun asti, ja se tuli aikoinaan kuuneltua puhki autoreissuilla lähes tylsistymiseen asti. Ja nimikkobiisi on yhä parasta mitä Viikate on tuottanut, ja jokaisella keikalle ilta lopetetaan yhä sen kolkon kauniisiin maisemiin. 



3. Nightwish



Tämä oli todella tiukka valinta, sillä tämä ja nro 2 ovat lähes tasaväkiset. Nightwish on ollut elämässäni mukana yhtä kauan kuin Lordi, ja osasyyllinen tähän metallifanitukseen yhä tänäkin päivänä. Nightwish on kuin Blind Guardian, sen kappaleet ovat samalla aaltopituudella kanssani. Fantasia, tarut, sadut ja Tuomas Holopaisen mielimaisema ovat lähtemätön osa Nightwishin musiikkia ja minua. Nightwish ei ole tehnyt yhtään huonoa levyä, ja olen kuunnellut niistä jokaista uudestaan ja uudestaan viimeisen 15 vuoden ajan. Olen nähnyt Nightwishin livenä kerran, enkä sitä hevillä unohda.

Levy- Wishmaster: Nightwishin parhain levy? En ole varma, kulkee samalla tasolla Oncen kanssa, mutta Wishmasterin tietyt biisit iskevät niin lujaa että niiden kuuntelu on lähempänä kokemusta kuin vain normaalia musan kuuntelua. Ehkä paras esimerkki tästä on 8 minuutin eeppinen hatunnosto Disneylle- Fantasmic.



2. CMX



No nyt on hieman erilaisempaa. CMX on vaikeaa, jotkut ovat sanonneet. Liian taiteellista ja outoa. Minulle kaikki nämä ovat vain etuja. CMX:än musiikki, ja varsinkin A.W Yrjänän sanoitukset, ovat omanlaisensa kokemus. Se on filosofiaa, teosofiaa, uskontoa, politiikkaa, scifiä ja metafysiikkaa musiikin muodossa. Se on raskasta ja metallista, mutta myös popahtavaa ja runollista. CMX on toiseksi paras bändi mitä olen ikinä kuullut, mutta se on myös tehnyt minun kaikkien aikojen lempilevyni ikinä:

Levy- Talvikuningas: Hämmenyn joka kerta kun CMX-fani sanoo, ettei pidä Talvikuninkaasta. Minulle Talvikuningas on CMX:än uran magnum opus, musiikillinen mestariteos, 2000-luvun parhaimpia scifi-oopperoita ja kylmän harmaa näkemys ihmiskunnan potentiaalista ja historian syklisestä luonteesta. Minulle tekee todella vaikeaa nimetä vain yhtä kappaletta, joten A.W Yrjänä idean mukaisesti, Talvikuningas on minun suosikkibiisini kahdessatoista osassa.



1. YUP



Mikäpä muukaan. Ne teistä jotka kävivät lukion kanssani tietävät hyvin pakkomielteestäni YUP:n musiikkiin. YUP tuli elämääni sattumalta, ja löysin saman tien hengenheimolaisen sen musiikista. Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit ovat vaikuttaneet ajattelutapaani, maailmankatsomukseeni ja huumorintajuuni. YUP:n musiikki on ainutlaatuista, outoa ja aina yhtä ihailtavaa sen hallitussa kaoottisuudessa. Mutta sen oudot maailmat ja skenaariot nousevat aina jostain aidosta, hyvin usein suomalaisesta arkisesta asiasta tai ilmiöstä.  Jarkko Martikainen on lauluntekijöiden ykköskastia, ja olen seurannut tämän soolouraa innolla ja rakkaudella. YUP lopetti 8 vuotta sitten, eikä kukaan ole pystynyt korjaamaan aukkoa jonka se jätti suomalaiseen musiikkiskeneen. 

Levy- Lauluja Metsästä. Rehellisesti, olisin voinut valita minkä tahansa YUP:n levyistä tähän. Homo Sapiens, Toppatakkeja ja Toledon Terästä, Normaalien Maihinnousu ja muut ansaitsisivat kaiken mahdollisen huomion. Mutta Lauluja Metsästä on YUP:n hienoimpia tuotoksia. Rakkaus on Pesti Hulluuteen on kaunempia rakkauslauluja koskaan, ja Nyrkkeilijän melankolinen kauneus iskee joka kerta. Rankat Ankat, Pohjoinen Zen, Minä Elän Vaarallista Elämää- Lauluja Metsästä toimii alusta loppuun.








YUP on parasta musiikkia ikinä, koska näen itseni sen musiikissa. Elämäni suurimpia suruja on se fakta, että en ikinä ehtinyt nähdä heitä livenä. 


Atte T




lauantai 4. maaliskuuta 2017

Lapsuus pilalla

Tämän vuoden tammikuussa MTV3 ilmoitti, että klassinen tv-sarja Muumilaakson tarinoita palaa takaisin telkkariin pitkän tauon jälkeen. Vanhat jaksot HD-restauroitaisiin ja vanhojen äänien sijaan sarja saisi uuden dubin. Syy tähän uudelleendubbaukseen oli varsin selkeä: Klassiset suomidub-ääniraidat ovat YLEn omistuksessa. MTV3 on saanut oikeudet jaksojen levitykseen mutta ei YLEn ääniraitoihin. Jotta muumit saataisiin telkkariin taas lasten nautittavaksi, piti MTV:n nauhoittaa uudet äänitteet. Ymmärrettävää ja väistämätöntä. Pian saimmekin kohtausnäytteen, ja se kuulosti ihan hyvältä, perus ääninäyttelytasoa. Kenenkään ääni ei kuulostanut mitenkään oudolta tai hahmolle sopimattomalta. Mukana on myös kokeneita näyttelijöitä kuten Jarmo Koski ja Ilkka Villi.

Ja mikä oli kollektiivinen reaktio sosiaalisessa mediassa?


Huokaus. Noh, eipä tämä mitään uutta sinänsä ole. Internet on aina ollut hieno jalusta niille, jotka haluavat valittaa jostain turhanpäiväisestä aiheesta. Mutta ei kestänyt kauaakaan, kun samat tahot jotka valittivat muumidubista alkoivat valittaa uudesta asiasta. Tv-sarja jota odotan tällä hetkellä innolla on Disneyn uusi versio Ankronikasta. Klassinen Ankronikka oli lapsena yksiä parhaimpia sarjoja mitä oli, täynnä seikkailuja ja hauskaa menoa. Mutta Ankronikkaa ei olla tehty eikä juurikaan esitetty sitten sen loppumisen 90-luvulla. Uusi versio tulee siis hyvään haaraan: tv-animaatio elää uutta kultakauttaan ja Disneyn sarja Gravity Falls on todistanut Disneyn pystyvän yhä tekemään tv:tä sekä lapsille että aikuisille. Ja uusi trailer Ankronikasta oli todella hienon näköinen persoonallisen taidetyylinsä, erilaisen ääninäyttelyn ja aidon, ajattoman seikkailuhengen vuoksi.



Ja monet samat tahot jotka valittivat muumeista omasivat samanlaisen mielipiteen tästäkin.

En yleensä jaksa kirjoittaa isoja vastalausetekstejä tällaisiin typeriin asioihin, mutta koska tiedän että mm. Logan-leffan tietyt valinnat ja koko hahmon tulevaisuus saavat aikaan samanlaisen reaktion, sanon tämän nyt.

*krhm*

KAIKKEA EI OLLA TEHTY SINUA VARTEN.


Joskus vaikuttaa siltä että uusien sarjojen, leffojen ja sarjakuvien kohdalla aina löytyy niitä jotka eivät osaa muuta kuin valittaa. Usein tämä nousee muutoksen pelosta, sekä kaikkien aikojen typerimmästä ajatuksesta ikinä, eli "lapsuuden tuhoutumisesta".Tähän olen törmännyt viime kesäisen Ghostbusters-elokuvan, Michael Bay-leluleffojen, uuden muumidubin, Ankronikan ja useiden sarjakuvahahmojen uusien versioiden kanssa. Tämä uusi versio ei miellytä, joten se retroaktiivisesti tuhoaa lapsuuden muistot alkuperäisestä tuotteesta. Muistan kuinka tämä taphtui itselleni; en enään Batman v Supermanin nähtyäni voinut katsoa vuoden -78 Superman-leffaa. Sehän oli nyt pilalla.


....ei, on se yhä paras Terisleffa. Huh!

Onko näin koskaan käynyt kenellekkään oikeasti? Onko jokin uusi versio tuhonnut täysin ne vanhat, itselle rakkaat versiot? Et ole voinut enään katsoa sitä ajattelematta koko ajan sitä että perhana, tämä oli hyvä ennen kuin joku muu koitti tehdä sitä uudestaan. Nyt se on ihan paska. Uudet versiot ovat juurikin niitä, uusia versioita. Harva tuote jätetään rauhaan lopullisesti, ja uusia versioita, remasterointej a muutoksia vanhoihin leffoihin on tullut iät ja ajat. Ja en sano että jokainen versio on hyvä tai kunnioittava vanhoja kohtaan: inhoan suuresti Bayn Transformers-elokuvia ja uskon vakaasti että nykysukupolvet ansaitsivat paremman version Turtles-elokuvista nautittavaksensa. Mutta pidän yhä alkuperäisestä Transformers-sarjasta kaikessa sen korniudessa ja Turtlesit.....no, en ole ikinä kauheasti pitänyt Turtleseista,  paitsi siitä 90-luvulla tehdystä yhdestä hyvästä leffasta.



Tämän voi nähdä myös sarjakuvissa. Vanhat, 60-luvulla kehitetyt hahmot ovat saaneet 2010-luvulla seuraajia ja manttelinperijöitä. Jane Foster on nyt Thor, Miles Morales on Hämähäkkimies, Riri Williams on haastanut Rautamiehen paikan Ironheart-sankarina ja Laura Kinney alias X-23 on nykyään Wolverine-nimen ainoa kantaja. Ja kaikki nämä päätökset ovat aikanaan aiheuttaneet naurettavat määrät peppukipeyttä. Suurin osa negatiivisesta palautteesta on tullut niiltä jotka ovat lukeneet lapsesta lähtien näiden hahmojen seikkailuja, mutta eivät pysty hyväksymään mitään muutosta hahmoihin.



Nyt osa tästä ilmiöstä tulee varmasti siirtymään sarjakuvien ulkopuolelle. Hugh Jackman on lopettanut Wolverinena, mutta Fox varmasti haluaa tehdä vielä rahaa omistamallaan lisenssillä. En usko että he ovat niin tyhmiä, että koittaisivat pistää uutta näyttelijää Loganin rooliin. Mutta heillä on nyt Dafne Keenin näyttelemä Loganin läpimurtotähti Laura eli sarjisten X-23. Lauran pitäisi loogisesti ja tarinallisesti olla uusi Wolverine, ja ohjaaja James Mangoldin puheiden perusteella näin tulee tapahtumaan. Fox on suunnittelemassa elokuvia Lauralle, ja voin jo kuulla itsepäisten Wolverine-fanien valituksen. Josta pääsemme itse asiaan.







Kaikkea ei tehdä ajattelen vanhoja faneja. Tämä pätee minuun siinä muissa muihinkin. En ehkä pidä erityisemmin uudesta Justice League Action-sarjasta tai DC Superhero Girls-animaatiosta, mutta myönnän myös sen että niitä ei olla suunniteltu parikymppisille partanaamoille jotka ovat kasvaneet sarjisten ja Bruce Timm-animaatioiden parissa. Se on suunnattu nuoremmille sukupolville, niille jotka eivät ole eläneet samanlaisessa nuoruudessa kuin minä. Ankronikka-sarjaa ei olla tehty nostalgiasta elävälle 90-luvun sukupolvelle vaan nykypäivän lapsille, jotka eivät ole nähneet Ankronikkaa sen ensi kerran tullessa. Muumien uudellenäänitykselle on hyvä syy. Pitäisikö MTV3:n olla näyttämättä niitä vain siksi että ei ole samat äännet kuin ennen? Yleisöt muuttuvat, arvot vaihtuvat ja standardit kehittyvät alati ajan mittaan. Jos idea Laurasta tulevana Wolverinena ahdistaa, pyydän että ajattelet asiaa itsesi ulkopuolelta: kuvittele, miltä 10-vuotiaista tytöistä tuntuu nähdä itsensä elokuvassa, ei uhrina eikä ärsyttävänä apulaisena, vaan sankarina ja selviytyjänä? Kaikki ansaitsevat omat sankarinsa, esikuvansa ja seikkailunsa, eikä kenenkään itsepäisyys ja kyvyttömyys irtipäästämiseen saa olla esteenä sille.


Atte T

Ps. Monet näistä uusista versioista myöskin nostavat juurikin naiset ja tytöt aktiivisempaan ja moniulotteisempaan asemaan, jotain mitä monissa alkuperäississä versioissa ne eivät olleet. Mitä tahansa uusi Ankronikka tekeekään Webbyn hahmolla on pakko olla parempaa mitä alkuperänen teki. 

Atte Arvostaa: Logan

X-Men-elokuvilla on mielenkiintoinen asema supersankarielokuvien nykytilassa. Yhdessä Sam Raimin Hämähäkkimiehen kanssa ne auttoivat supersankarielokuvia nousemaan Hollywoodin huipulle. Mutta ikinä ne eivät ole löytäneet samanlaista vakiintunutta tasoa ja paikkaa kuin Marvelin muut elokuvat, vaikka elokuvat olisivatkin tuottavia ja yleisökävijät kiitettäviä. Tähän mennessä paras yritys on ollut First Class, mutta Foxin pokka ei riittänyt seuraamaan tämän kaavaa kovinkaan pitkään. Yksi elementti joka on pysynyt vakiona näissä elokuvissa on ollut Wolverine. Hugh Jackmanin roolisuoritus on aina ollut viihdyttävä ja vaikuttava. Ja nyt, 17 vuoden jälkeen, on tullut aika päästää irti.

Logan



Elokuva: Tulevaisuudessa, mutantit ovat lähes kuolleet sukupuuttoon. Vanha Logan (Hugh Jackman) piilottelee Meksikon puolella yhdessä Xavierin (Patrick Stewart) kanssa, jonka mahtava mieli on kuolemassa. Heidän luoksensa saapuu Laura (Dafne Keen), yksinäinen lapsi joka omaa samat voimat kuin Wolverine. Loganin oma elämä on sidottu nyt Lauraan, ja voimat jotka ovat tämän perässä saattavat koitua heidän kaikkien kuolemaksi.



Logania ei voi kutsua supersankarielokuvaksi muuten kuin sen alkuperän vuoksi. Se ei seuraa mitään supersankarielokuvien perinteistä kaavaa eikä sen päähenkilö ole supersankari. Logan on post-apokalyptinen western, raadollinen ja tunteikas ja heittämällä paras elokuva mitä Fox on tehnyt supersankarien parissa. James Mangold pääsee nyt kertomaan sen synkän, väkivaltaisen ja mietiskelevämmän tarinansa mitä neljän vuoden takainen Wolverine yritti olla. Logan on täysin uniikki elokuva tässä ajassa ja paikassa, eikä kukaan muu näyttelijä tai studio voi tehdä samanlaista elokuvaa tällä hetkellä, tai ei ainakaan seuraavaan 10 vuoteen. Ja tähän syynä on tietysti sen kahdessa näyttelijässä.



Tässä kohtaa kukaan ei kyseenalaista Hugh Jackmania tai Patrick Stewartia näissä rooleissa. He ovat lähes 20 vuoden aikana tehneet Loganista ja Xavierista omansa, ja heistä on tullut lähtemätön osa popkulttuuria. Juuri tämä tekee heidän roolisuorituksistaan Loganissa niin huikeat. Sinä uskot Loganin väsymykseen, sillä olet seuranut hänen elämäänsä katsojana. On erittäin raskasta seurata Wolverinen, lyömättömän Wolverinen, olevan romuna jokaisen taistelun ja kamppailun jälkeen. Jackman ottaa kaiken irti tästä viimeisestä roolisuorituksestaan ja löytää juuri ne Wolverinen mythoksen tärkeät osat oikeissa kohdissa. Patrick Stewartin muodonmuutos on myös huikea. Poissa on Xavierin varmuus, vakaus ja hiljainen voima, tilalla on vanhuus, epätoivo ja suunnaton suru joka on hyvin raskasta seurata. 



Mutta elokuvan melkein varastaa heidän altaan Dafne Keen, josta tuli Loganin myötä elokuvatähti hetkessä. Laura ei ole helppo rooli hallita. Samaan aikaan pitää olla eläimellinen supersotilas, ymmärtämätön yhteiskunnan tavoista toimia ja kaivata kuitenkin elämää tappamisen tuolla puolen. Dafne Keen onnistuu tässä kaikessa ilman dialogia ja dialogin kanssa. Joka kerta kun Logan haluaa muistuttaa katsojaa toivosta ja sen olemassaolosta, keskittyy se Lauraan. Mutta kohdat jolloin Keen varastaa shown on taisteluissa, sillä hyvä luoja hän upea repiessään kynsillään sotilaiden kurkkuja auki. Hän muuttuu taistelussa eläimeksi, jonka tavoite on aina tappaa. Dafne Keen onnistuu yhden elokuvan aikana muistuttamaan sarjakuvien Wolverinea enemmän kuin Jackman ikinä. Toivon että Fox tajuaa mitä heillä on käsissään ja että Dafne Keen voi olla Wolverine tulevalle sukupolvelle samaan tapaan kuin Jackman oli minulle.



Ja kyllä, on erittäin upeaa ja tunteellisesti vapauttavaa nähdä Wolverinen kynsien niittävän veristä satoaan ensimmäisen kerran elokuvassa. Elokuva alkaa juuri tällaisella myllytyksellä, antaen katsojalle saman tien kuvan millaisesta elokuvasta on kyse. Veri roiskuu, raajat irtoavat ja parissa tapauksessa porukka muuttuu veriseksi mössöksi joko moottoriajoneuvon tai mutantin takia. Mutta elokuva on raaka ja aikuinen muillakin tavoilla. Hyvin raskas kidutuskohtaus ilman väkivaltaa, ahdistavia videoita sairaalakokeista ja hajoavan mielenterveyden raskaat arvet tuntuvat yhtä rankoilta kuin suolenpätkät ja irtopäät. Ja jopa nämä taistelukohtaukset on kuvattu ja esitetty sillä tavalla että katsoja melkein toivoo niiden loppuvan, jotta hahmot selviäisivät hetken pidempään. Logan ja Laura eivät ole immuuneja vahingolle, ja teki pahaa katsoa kun 11-vuotias tyttö saa harpuunasta kylkeensä ja se näytetään kaikessa raakuudessaan. On myös mainittava että Logan on hyvin aikakaudellisesti osuvan temaattinen elokuva. Meksikon rajan yli päästäkseen pitää ajaa muurin lävitse, etelässä riehakkaat nuoret huutavat U-S-A:ta muurilla ja Laura on meksikolainen, joka koittaa päästä Kanadaan turvaan amerikkalaisilta sotilailta ja hyväksikäyttäjiltä. 



Loganin keskeinen teema on epäonnistumisessa ja pettymyksissä. Kukaan ei ole sitä mitä he lopulta toivoivat olevansa. Tämä pätee jopa yleisöön, sillä kenekään loppu ei ole sellainen, jollaiseksi olit sen kuvitellut. Wolverinen suurin vihollinen ei ole Sapelihammas, Daken, Omega Red, William Stryker eikä Hopeasamurai. Hänen suurin vihollisensa on oma itsensä ja synkät puolet hänen sisällään. Logan tajuaa tämän, ja tämän vuoksi Loganin loppu on lähes täydellinen sen synkkyydessä ja tyhjyydessä. Ja tämä loppu on myös raskas, tunteikas ja juuri oikeanlainen loppu sekä elokuvalle, hahmolle että Jackmanin uralle tämän hahmon parissa. Wolverine on aina ollut ronin, kunniansa menettänyt soturi joka koittaa saavuttaa anteeksiantoa teoillaan. Tämä teema näkyy mielestäni Loganin lopussa. Kun tähän lisätään 17 vuoden taival mikä hänen kanssaan on kuljettu, on vaikea pitää itseään kasassa lopun lopulta koitettua. Logan on loistava elokuva ja mahtava avaus tämän vuoden supersankarileffojen tarjontaan. Se on raskas, raadollinen mutta myös hauska ja sydäntälämmittävä elokuva Loganista, Laurasta ja viimeisestä taistelusta. Lopussa, kun kaikki on ohitse, todistaa Logan olevansa todellakin Wolverine.

Kiitos, Hugh Jackman.

Atte T

Ps. Fox, odottakaa 3-4 vuotta, antakaa Dafnelle aikaa kasvaa ja sitten pamauttakaa uusi Wolverine leffateatterihin tämän johdolla ja antakaa rahan valua syliinne. I guarantee that. 

Pps. Hei, toinen elokuva joka perustuu Mark Millarin kyseenalaiseen alkuperäisteokseen, joka on hypetetty taivaan tuuliin mutta ei kestä minkäänlaista kriittistä katsantaa, mutta muuttuu elokuvana klassikoksi. Funny world we live in. Kumpa tämä toimisi Frank Millerilläkin.