torstai 29. kesäkuuta 2017

Atte Arvostaa: Okja

Olen jättänyt syystä tai toisesta netflix-elokuvat huomioimatta arvosteluja laatiessani. Olen toki koskenut sen tv-sarjoihin, mutta joukko hyvinkin originaaleja elokuvia on jäänyt sivualalle. Nyt päätin korjata tämän virheen katsomalla Bong Joon-hon uusimman elokuvan joka sai ensi-iltansa netflixissä 28.6. Lapsen ja fantastisen ihmepossun seikkailu ei kuitenkaan todellakaan ole lapsille, nätistä ulkokuoresta huolimatta. Ja on yksi rankoimmista elokuvista jonka olen tänä vuonna nähnyt.

Okja

Subtle this movie ain't.

Elokuva: Ympäri maailmaa maatiloilla kasvaa outoja supersikoja salassa, osana vuosikymmenen mittaista markkinointikampanjaa. Yksi näistä sioista- Okja- kasvaa Etelä-Koreassa nuoren tytön nimeltä Mija (Ahn Seo-hyun) kanssa. Mutta kun Okja voittaa isoimman possun palkinnon, viedään hänet pois Mijan luota Amerikkaan, jossa hänet esitellään suurelle yleisölle- ja sitten hän päätyy muiden kaltaistensa luokse. Mija lähtee ystävänsä perään, eikä mikään mahti maailmassa voi estää häntä pelastamasta Okjaa.



Okja, kuten superpossu itsekkin, on erikoinen eläin. Kuten monet Bong Joon-hon leffat, se vaihtelee tunnelmaa ja mielialaa alituiseen, ja siksi sitä on hieman vaikea määrittää yhteen genreen tai tyyliin. Välillä se on Studio Ghibli-tyylinen seikkailu pikkutytön ja tämän eläinystävän kanssa, välillä se on moderni scifi-leffa yhteiskuntakriittisellä otteella ja loppua kohti mentäessä painajaismainen kuva ruokateollisuuden arjesta. Okja on kuitenkin ennen kaikkea originaali ja taidokkaasti tehty elokuva, joka ei päästä katsojaansa helpolla. Bong Joon-ho jatkaa samaa armotona, koko ajan liikkeessä olevaa tarinankerrontaa jota hän käytti mestarillisesti Snowpiercerissä pari vuotta aiemmin. Kaikesta kaaoksesta ja häsellyksestä huolimatta Okjaa on helppo seurata ja tarina on lukuisista käänteistään huolimatta selkeä ja erittäin napakka.



Ahn Seo-hyun on loistava pääroolissa. Hän on erittäin uskottava ja karismaattinen, ja hänen interaktionsa Okjan kanssa ovat aidon tuntuisia. Hän loistaa joka kohdassa- viattomasti leikkiessään Okjan kanssa kotivuorillaan, itsepäisesti taistellessaan korporaatioiden hyssyttelijöitä vastaan ja kauhun vallatessa hänet superpossujen prosessointilaitoksella. Mija on itsepäinen ja vahva, mutta auttamatta alakynnessä. Olin hyvin iloinen siitä, että Okja ei langennut Mijan kohdalla kliseeseen jossa Mija onnistutaan "lumoamaan" fiineillä vaatteilla tai karismaattisilla luontodokumentaristeilla. Sen sijaan Mija näkee hyvin pian kaiken tämän läpi, ja hänellä on vain yksi kohde- Okja itse. Okja on designiltaa täydellinen- osaksi sika, osaksi virtahepo koiranpennun luonteella. CGI ei vakuuta joka välissä, mutta kohtaukset superpossun ympärillä ovat silti elokuvan kohokohtia.



Tilda Swinton on mukavan överi karikatyyrisenä toimitusjohtaja Mirandana, hermoheikkona heilujana jonka alituinen huoli on kiiltävän imagon hallinassa. Paul Dano on miellyttävä ja yllättävän suora eläinaktivistien johtaja Jayna, jonka intohimo aatteen puolesta piikittelee myös hieman itseriittoisia aktivisteja kohtaan. Mutta loppujen lopuksi Jay ja hänen toverinsa ovat hyviä ihmisiä, ja Steve Yeunin näyttelemä K oppiikin virheistään aatteen puolesta. Mutta sivuhahmoista valokeilan joka kerta varastaa Jake Gyllenhaal uskomattomana Tri Johnny Wilcoxina, sekopäisenä zoologina ja tv-persoonana joka on myynyt entisen intohimonsa eläimiä kohtaan rahan ja maineen puolesta. Gyllenhaal on todella hyvä näyttelijä joka olisi ansainnut Oscarinsa jo vuosia sitten, ja Wilcox on roolina jotain aivan muuta. Hän on täysin tunnistamaton rääkyessään ja heiluessaan, ja tämä tulee varmasti jäämään mieleen kaikille jotka sen näkevät.



Voin ymmärtää miksi Okja ei välttämättä ole elokuva jokaiseen makuun. Se ei ole todellakaan suurten yleisöjen seikkailuleffa, mitä jotkut elokuvan trailerit tuntuvat väittävän. Se ei lainkaan pehmistele sitä mistä se kertoo- länsimaalaisen lihateollisuuden raakuuteen ja siitä mitenkä me kohtelemme muita elämänmuotoja, ahdistavuuteen asti. Minulla on suhteellisen korkea sietokynnys ahdistavien elokuvien suhteen, mutta Okja ei ole elokuva jonka haluan katsoa kovinkaan pian uudestaan. Tämä ei johdu huonosta laadusta, vaan päinvastoin: se kertoo haluamansa tarinan niin hyvin, että se jättää lähtemättömän vaikutuksen. Mutta tässä on myös syy siihen, miksi elokuva on netflix-levityksessä. Mikään iso studio ei pistäisi rahojaan kiinni näin erikoiseen, mielialaltaan vaihtelevaan ja raadolliseen, kauniiseen sekasotkuun. Okja on uniikkki elokuva joka tarjoaa paljon ja jättää enemmän ajateltavaa, ja samalla antaa myös viihdyttävän seikkailun tytön ja superpossun kanssa. Okja on nyt nähtävillä netlfixissä, suosittelen lämpimästi!

Atte T

Ps. Hei, nämä netlfix-arvostelut ovat helppoja ja halpoja. Näitä pitääkin tehdä lis- tarkoittaako tämä sitä että minun täytyy katsoa netflixin Death Note-elokuva??



keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Atte Arvostaa: GLOW (kausi 1)

Minun piti muiden tapaan arvostella seuraavaksi viikonloppuna ilmestynyt Tranformers 5: The Last Knight, mutta näin en kuitenkaan tee. Toki siitä olisi saanut tehtyä arvostelun ja varmaan hauskan sellaisen, mutta päätin lopulta säästää rahani johonkin hieman mielekkäämpään (siksi Patreon, myöskin.). Mutta en halua pitää liikaa taukoa arvosteluiden välillä, joten päätin siirtää katseeni Netflixin puolelle sillä tälle viikolle osui muutamakin oikein hyvä uusi tulokas. Huomenna ensi-iltansa saa Bong Joon-hon ohjaama seikkailuleffa Okja, jonka arvostelun julkaisen heti kun olen leffan nähnyt. Tänään arvostelen jotain vähä erilaista- nimittäin tv-sarjan.

GLOW (kausi 1.)



Sarja: 1985, Los Angeles. Ruth Wilder (Alison Brie) on näyttelijä vailla roolia. Vaikka hän kuinka juoksee eri testiesityksissä, ei hän saa tunnustusta kyvyilleen. Lopulta hän kuitenkin saa tarjouksen jossa hän voi menestyä: elokuvaohjaaja Sam Sylvia (Marc Maron) on pistämässä pystyyn uudenlaista tv-ohjelmaa. Sen nimi on GLOW- Glorious Ladies of Wrestling. Ruth liittyy mukaan, mutta niin tekee myös Debbie (Betty Gilpin), tämän ex-paras ystävä jolla on paljon hampaankolossa. 



Sarjan tuotantotiimissä on vahvasti ollut mukana Jenji Kohan, joka tunnetaan parhaiten Orange is the New Blackin luojana, ja tämä antaa hieman osviittaa siitä, millainen sarja on kyseessä.  Sarjan loi kuitenkin tuottajaduo Liz Flahive ja Carly Mensch, jotka halusivat tehdä komediasarjan naisilla, ja törmäsivät dokumenttiin GLOWista, (joka siis on oikeasti ollut olemassa, jos ette tienneet) ja löysivät siitä tarinan. GLOW ei ole dokumentti tai historiallinen draama- se käyttää olemassaollutta ohjelmaa ja sen syntyä pohjana kertoakseen  fiktiivisen tarinan keksityillä hahmoilla, jotka osa saattavat perustua oikeisiin painijoihin. Ja tämä oli vallan fiksua, sillä GLOW toimii oikein hyvin ja on todella hauska. Päällipuolisesti se on kuin mikä tahansa urheiluleffa- sekalainen joukko epämääräisiä sankareita, kukaan ei usko heihin, sisäistä draamaa ja iso finaali. Mutta tv-sarjan mitta ja mahdollisuus keskittyä teemoihin ja hahmoihin tarkemmin nostaa sen samaan aikaan tämän yläpuolelle, mutta myös samalla hieman heijastaa sen ongelmaa.



Tarina kulkee eteenpäin hyvällä tahdilla, keskittyen pääasiallisesti kolmeen asiaan: Ruthin yritykseen loistaa kehässä, Samin työhön sarjan tv-tuotantoon saamisessa ja Ruthin ja Debbien välisen skisman kehitykseen. Tässä on sarjan pieni heikkous: seuraamme koko tuotantokauden Ruthin ja Debbien välirikon aiheuttamaa jännitettä ja kysymys mikä tästä nousee on "antaako Debbie anteeksi". Tämä ei ole kovin mielenkiintoista, ja hieman turhauttavaa varsinkin kun sarja on täynnä mielenkiintoisempia hahmoja ja subjuonia. Mutta tämä toisaalta on monien tämän kaltaisten sarjojen ja elokuvien kirous: sen pääähenkilö on ohjaamassa tarinaa eteenpäin, ja sivuhenkilöt ovat paremmin suunniteltuja ja uniikimpia. Mutta tämä ei todellakaan pilaa sarjaa tai tee siitä huonoa, mutta se hieman tekee sarjan rakenteesta kliseisemmän kuin odotin. Sarjan "hissikiteytys" voisi olla "parhaat ystävät käsittelevät välirikkooaan painiringissä." Mutta onneksi GLOW:in tarina on myös täynnä pieniä ja isoja yllätyksiä ja erittäin osuvaa kritiikkiä aikakautta kohtaan.



GLOW on yksi iso metatason keskustelu naisten kesken siitä, onko showpaini voimaannuttavaa tai silkkaa exploitaatiota? Tähän kysymykseen ei kuitenkaan ikinä annetta 100% suoraa vastausta. Sam Sylvan on hyvin suorasanainen siitä mitä hän haluaa showlta, ("se on kuin pornoa jota voit katsoa lastesi kanssa!") ja tämän ura erinnäisten roskaleffojen ohjaajana antaa kuvan limaisesta setämiehestä jota kiinnostaa vain trikoopukuisten naisten toljottaminen. Mutta kuten häntä fanittava painija Justine (Britt Baron) huomauttaa, nämä elokuvat, sekä Samin visio showpainin tarinasta, ovat täynnä yhteiskunnallista kritiikkiä ja poliittisia teemoja. Showpaini 80-luvulla oli myös kylmän sodan jatkamista kehässä, jossa lihaksikkaat ja veistokselliset painijat esittivät sekä Setä Samulia että kommareita ratkaistakseen aikakauden paineet painin parissa. GLOW lisää tähän vielä rasistiset stereotyypit, joita käytettiin luomaan yksinkertaisia ja tunnistettavia hahmoja painijoille, kuten kambodzelaisjuurisen Jennyn (Ellen Wong) hahmo "Fortune Cookie" ja intialaisen opiskeilija Arthien (Sunita Mani) "Beirut the Mad Bomber"- joista jälkimmäinen varsinkin esittää tämän kaltaisten stereotyyppien aiheuttaman vihan ja kivun todella aidolla tasolla. Mutta samaan aikaan nämä naiset ovat hyvin vahvoja, ovat hyvin sinut itsensä kanssa ja kehässä varsinkin hallitsevat koko tilaa- paras esimerkki tästä on mustaihoisten painijoiden Tammen (Kia "The Awesome Kong" Stevens) ja Cherryn (Sydelle Noel) muutos heidän otteluunsa, jossa vanhojen mummojen sijaan he pistävät mattoon pari KKK-huppuveikkoa ("This is not a good day for white supremacists!") Rasismi, seksismi, eksploitaatio ja 80-luvun politiikka ovat GLOW:in keskeisimpiä teemoja.


Näyttelijät ovat kaikki loistavia. Alison Brie on käytännössä kadottanut kaiken viattoman karismansa mikä hänellä oli Communityssä, ja Ruth on ulkonäköään huomattavasti "synkempi" hahmo. Hän selkeästi etsii mahdollisuutta loistaa näyttelijänä ja hän on hyvin periksiantamaton, mutta myöskin jokseenkin ahdistava. Hän myöntää olevansa heikko huomion edessä, ja hän ei varsinaisesti kaihda pois kyseenalaisista valinnoista ja henkilökohtaisista uhrauksista saavuttaakseen haluamansa. Mutta hän ei kuitenkaan jää tähän, vaan ottaa vastuuta sarjan kuluessa olalleen ja muuttuu hieman kypsemmäksi. Myös hänen vastaparinsa Debbie on kotiäiti-ex-näyttelijä-imagonsa takana monimutkaisempi. Hän haluaa erityskohtelua mutta ei omaa aluksi yhtä paljon intoa ja taitoa kuin muut painijat. Marc Maron on loistava yrmynä ohjaajana, ja tämän kuiva lausunta ja negatiivinen asenne kaikkeen toimii kuin häkä. Tämän vastaparina on hyvin hyperaktiivista 80-luvun rahamoguli Sebastian Howardia näyttelevä Chris Lowell. Sitten on tietysti kaikki muut painijat, joista lähes jokainen oli muistettava ja erittäin persoonallinen. Varsinkin arvostuksesta kamppaileva Cherry, susinainen Sheila (Gayle Renkin, hyvä luoja Gayle Renkin on loistava) ja painijaperheestä tuleva Carmen (Britney Young) jäivät mieleen ja heidän asemansa ja tarinansa olivat hyvin osuvia ja tarttuvia.



GLOW:n ensimmäinen kausi on oikein hauska pakkaus, ja huomaan nyt etten ole sitä tekstissä hirvittävän hyvin tuonut esille. Komedioiden arviointi on hankalaa. En voi kertoa jokaista vitsiä ja hauskaa kohtausta, ja huumorin ollessa hyvin subjektiivista ette te voi kuin luottaa sanaani. Mutta se mistä voin puhua on juurikin aiemmin mainitsemani subteksti. Hyvä komedia usein käsittelee jotain- Edgar Wright on tehnyt uran merkityksellisten komedialeffojen parissa. GLOW on komedia joka käsittelee 80-luvun sosiaalipolitiikkaa ja exploitaation ja voimaantumisen dualismia, ja on todella, todella hauska. Se ylittää hyvän maun monta kertaa, mutta koska nämä on oikeutettu tarinassa itsessään, ei se jää häiritsemään missään kohtaan. GLOW:n toisella kaudella toivon että tarina keskittyy muihin naisiin Ruthin ja Debbien jäädessä hieman taka-alalle. Cherry, Carmen, Sheila ja Arthie varsinkin loivat hyvän pohjan jolta jatkaa hahmojen kanssa syvemmille vesille, ja toivon tekijöiden tarttuvan näihin hyviin hahmoihin tiukasti. GLOW on hauska sarja, ja kymmenen jaksoa meni putkeen helposti. 80-luku näkyy vahvasti elokuvan estetiikassa, musiikeissa ja subtekstissä. Se ei myöskään esitä showpainia minään pelleilynä tai leikkinä, vaan kovana showtaiteen muotona joka vaatii alatonta harjoittelua ja tarkkaa treeniä, ja tämän genren ystävät voivat arvostaa tekijöiden tarkkaa työtä tämän parissa. Jos et ole ikinä katsonut showpainia, voi tämä olla hyvinkin aloitus uudellen mielenkiinnon kohteelle. Showpaini on, kuten Debbie hyvin huomauttaa, saippuaoopperaa jossa ongelmat ratkotaan painimalla. GLOW on juurikin tätä. GLOW on nyt nähtävillä Netflixissä, menkää siis katsomaan vähän showpainia!

Atte T

Ps. Sheila Susinainen on puhdasta loistavuutta. Olisin voinut kirjoittaa hänestä pelkästään parin sarakkeen verran. Tämä on Gayle Renkinin murtorooli, ja odotan hänen paluutaan sarjaan jo innolla!

pps.





perjantai 23. kesäkuuta 2017

Sankari nimeltä Galavant

On useita tv-sarjoja joidenka loppumista olen surenut. Firefly on tietysti päällimmäisin ja tunnetuin esimerkki, mutta se päättyi kauan ennen kuin edes olin kuullutkaan koko sarjasta. Parempi esimerkki on Futuraman päättyminen, joka tosin sai kertoa rauhassa oman tarinansa loppuun, ja viimeinen jakso on erittäin koskettava loppu fiksulle sarjalle. Turhauttavampi esimerkki on Penny Dreadful- sarja josta tulen takuulla puhumaan laajemmin- jonka loistava maailmanrakennus, uskomaton tunnelma ja vahvat ja monipuoliset hahmot olisivat ansainneet HUOMATTAVASTI paremman lopun ja pidemmän tarinan kuin minkä he lopulta saivat. Mutta sitten on yksi sarja, jonka loppuminen sai minut surulliseksi, ja sen loistava päätös olisi ansainnut saada vielä monta kautta jatkokseen. Se oli erikoinen, halvan näköinen, ei saavuttanut suurta yleisösuosiota tai tuottanut kanavalleen juurikaan rahaa- mutta oli hauska, pirteä, koukuttava ja innostava joka jakson ajan.  Tämä sarja oli GALAVANT.



Mikä on Galavantin idea? Noh, mikään ei kerro sitä niin hyvin kuin sarja itse: Way back in days of old...



Jep, kyseessä on musikaali-fantasia-komedia-seikkailusarja. Ei siis liene mikään ihme että sarja ei saavuttanut haluamaansa yleisöä.

Mutta Galavantin nerous piilee tämän ensimmäisen jakson intron tuolla puolen. Sillä vaikka tämän perusteella sarja vaikuttaa kliseiseltä tarinalta "prinsessan" pelastamisesta, on se oikeasti kokoelma perinteisiä seikkailusarjoja parodisoivista käänteistä. Tämä ei ole mikään ihme, sillä sarjan luoja Dan Fogelman tunnetaan Disneyn Tangledin ja Boltin  käsikirjoituksista. Disneyn käsi ei ole kaukana sarjasta- esittäjäkanava on ABC ja sarjan loistavien laulujen takana oli pitkäaikainen Disney-lauluntekijä Alan Menken (Pieni Merenneito näin esimerkiksi) ja Tangledin lauluista vastannut Glenn Slater. Nyt, jotta voin puhua sarjan parodiaelementeistä kunnolla, joudun valitettavasti tekemään juonipaljastuksia jotka eivät millään tasolla pilaa sarjan katselukokemusta, mutta paljastavat yhden twistin heti ensimmäisestä jaksosta joka kääntää koko sarjan asetelman ympäri. Okei? Okei.



Eli Galavantin nerokkaat elementit ovat sen subversioissa. Madeleina (Mallory Jansen) tykästyykin Kuningas Richardin linnan hulpeaan elämäntapaan ja lähes rajattomaan valtaan jota hän nauttii kuningattarena, ja lemppaa häntä pelastamaan tulleen ritari Galavantin (Joshua Sasse). Galavant tästä masentuneena päätyy vahvalle ryyppyputkelle, josta hänet pelastaa Valencian kuningaskunnan prinessa Isabella (Karen David), joka palkkaa tämän pelastamaan kuningaskuntansa jonka Richard (Timothy Omundson) oli vallanut. Isabela, Galavant ja tämän aseenkantaja Sid (Luke Youngblood) lähtevät seikkailulle kohti kaukaista Valenciaa. Sillävälin Richardin hovissa, kuningas on puutteen ja ärtymyksen vallassa Madeleinen vaatiessa aina parempaa ja kertoessa kuinka Galavant oli niin paljon komeampi ja parempi. Richard koittaa voittaa Madeleina puolelleen henkivartijansa Garethin (Vinnie Jones) ja kokkipoika Vincenzon (Darren Evans) kanssa. Ja kaiken tämän lisäksi on turnajaisia, merirosvoja, velhoja ja  laulavia munkkeja.



Galavant asuu samassa fantasia-seikkailujen subkategoriassa Princess Briden ja Tangledin kanssa. Elementit kuten kristinusko, juutalaisuus ja Ranska ovat olemassa, mutta maat ja kuningaskunnat ovat keksittyjä, mukana on taikuutta ja kirouksia ja jopa jättiläisiä. Mutta tähän päälle lisätään vielä roima annos metahuumoria fantasiasarjojen troupeista ja halpojen tv-sarjojen budjeteista, ja on kasassa aikamoinen määrä hyvää läppää. Kuten esimerkiksi se, että merirosvoilla ei ole laivaa ymmärrettävistä budjetillisista syistä, mutta tällekin on selitys olemassa (se on jumissa mäellä laskuveden takia) tai se että Galavant itse on kovin tietoinen spontaanien laulujen eriskummallisuudesta kuten Flynn Rider eikä jätä väliin mahdollisuutta kommentoida aiheesta. Samalla myös naureskellaan satujen ja ritaritarinoiden kliseille ja asetelmille: ritarien egot, aseenkantajien työn kiittämättömyys, sankarin matka ja näiden seikkailuryhmien arkisten asioiden esittäminen tämän kontekstissa.



Laulut Galavantissa ovat "diageettisia", eli ne lauletaan oikeasti siinä tilanteessa ja tulevat hahmoilta itseltään, eivätkä sinänsä ole osa soundtrackia. Ja laulut palvelevat aina jotain tarkoitusta- kertovat hahmoista ja heidän teoistaan, hahmokehityksestä tai jopa kuljettavat juonta eteenpäin- sekä tietysti toimivat aina välillä työkaluina juonen kertaamiselle. Ja ne ovat todella hauskoja! Menken ja Slater käyttävät paljon tunnettujen Disney-laulujen tyylejä ja kaavoja, mutta tällä kertaa he voivat tehdä lauluja aikuiselle yleisölle ja piilottaa sekaan järjöttämän määrän kaksimielisyyksiä ja väkivaltaisia kielikuvia. Tyylit vaihtelevat Pienen Merenneidon tyylisistä "I wish"-lauluista modernimpiin genreihin kuten rock-balladeihin ja jopa rap-battleen. On lauluja jotka kuuntelen kerran ja ne soivat päässä viikon, sillä tässä kohtaa uraansa Menken varsinkin tekee mieleenjääviä lauluja vaikka unissaan. Galavant, She'll be mine, Secret Mission, New Season, My Dragon Pal and Me, Off With His Shirt, I Really Don't Like You ja Do the D'ew ovat lauluja joita voin kuunnella uudestaan ja uudestaan kyllästymättä.



Kaikki näyttelijät tekevät erinomaista työtä hahmojensa kanssa, ja kukaan ei tunnu turhalta tai syö aikaa toiselta. Mutta vaikka tämä on komedia, ei se tarkoita että hahmot olisivat pelkkää vitsiä: Joshua Sasse on huvittava egoistisena Galavanttina, mutta tämän sankarillisuuden halun juuret ovat kieroutuneesa isäsuhteessa, Karen David on loistava vastapari Galavantille, mutta koskaan tämän vitsit tai huumori ei syö Isabellan halua pelastaa vanhempansa ja valtakuntansa Richardin ikeestä. Madeleina on huomion-ja vallankipeä alphanaaras, mutta tämä johtuu hänen tavallisen syntyperänsä tuomista yhteiskunnallisista estoista- ennen kuningattaruutta, hänellä ei ollut tulevaisuutta. Gareth on murhanhimoinen roisto, mutta oikeasti välittää Richardista eikä halua tuhota ainoata merkittävää ihmissuhdetta elämässään. Ja sitten on Richard, idioottikuningas joka on sarjan paras ja huvittavin hahmo. Omundson on huikea narsistisen ja lapsellisen julman Richardin roolissa, mutta jokaista tämän hirmutekoa peilaa aina tämän täydellinen kyvyttömyys arkisissa asioissa ja halu todistaa olevansa kruununsa arvoinen- jonka hän tekeekin, mutta siinä kestää pieni tovi. Se, että Omundson ei ole noussut eturivin komediatähtien joukkoon, hämmentää minua paljon.



Kakkoskausi jatkaa samalla radalla ja vain nostaa kytkintään. Galavant kumppaneineen kohtaa demokratian (mutta vain varakkaille valkoisille heteroille), jättiläisten ja kääpiöiden sodan joka muistuttaa hämmentävästi West Side Storya, majatalon "herrasmiehille" jota vetää Kylie Minoque, kun taas hovissa kuvioihin mukaan tulee mustaa magiaa ja kiellettyjä voimia käyttävä hääsuunnitteluja Wormwood (Robert Lindsay), sankarin taikamiekka ja kaikkea muuta mitä voitkaan ajatella. Ja vaikka mukaan heitettiin näin paljon uutta tavaraa läpikäytäväksi, on kakkoskausi yhtä hyvä ja koherentti kuin edeltäjänsäkkin. Hahmotarinat saavuttavat loogiset päätöskohtansa, he oppivat virheistään ja tarina itsessään löytää huomattavasti suljetumman lopun kun ensimmäisen kauden cliffhanger-lopetus oli. Ja kakkoskausi ei jätä väliin yhtäkään mahdollisuutta tehdä vähän pilkkaa omista huonoista katsojaluvuistaan....sekä Game of Thronesista, joka samaan aikaan nautti suurta suosiota kaikessa synkkyydessään ja vakavuudessaan.



Tähän päivään mennessä ei olla tehty oikeasti alusta loppuun hyvää elokuvaa Dungeons & Dragons-roolipelistä. Lukuisia yrityksiä on tehty, ja ensimmäisestä yrityksestä tehdään pilkkaa yhä tänä päivänä. Minulle Galavant on paras adaptaatio D&D:stä mitä on ikinä tehty. Koko homma on kuin yksi pitkä klassinen roolipelikampanja käänteineen, hahmoineen ja huumorilla joka ei pelkää nauraa itselleen. TV:n tarjonta fantasiasarjojen suhteen on hyvin mielenkiintoinen nykyään. Game of Thrones tarjoaa hyvin realistisen ja maanläheisen maailman joka kuuluun kategoriaan "mutapaskafantasia" kaikessa synkkyydessään. Toisen kauden saava Chronicles of Shannara (jota en ole katsonut vielä loppuun) oli paljon kirkkaampi ja värikkäämpi sarja, mutta otti itsensä yhä kovin tosissaan ja kaikki pyöri ison maailmanlopun skenaarion ympärillä. Tämän lisäksi on moderneja ympäristöjä käyttäviä urbaaneja fantasiakauhusarjoja kuten Sleepy Hollow tai Shadowhunters. Galavant oli satufantasiaa täynnä toimintaa, hyviä ja odottamattomia käänteitä, järkeviä ja hyvin tehtyjä hahmotarinoita eikä se menettänyt pisaraakaan omasta värikkyydestään, huumoristaan ja osasi nauraa myös itselleen. Galavant tuo minulle mieleen niin Disneyn saduista parhaimmat, omat roolipelikokemukseni ja koko genren tietyn hupsuuden, ja on suuri sääli että se loppui ennen suurta finaaliaan, eikä suuri yleisö koskaan saanut siitä kiinni. Galavant sai minut aina iloiseksi, ja sen maailmaan oli mukava uppoutua aina kun vähänkin oli surkea olo. En tiedä onko Galavant mikään tv-klassikko tai unohdettu mestariteos, mutta se oli todella viihdyttävä ja sen kaltaista ohjelmaa ei ole tullut sen jälkeen vastaan. Ehkä joku päivä Netflix voisi antaa sille uuden kauden, tai Menken ja kumppanit tekevät siitä elokuvan. Sitä odotellessa, antakaas kun laulan teille laulun....

Way back in days of old
There was a legend told
About a hero known as Galavant!




Atte T

Ps. Mukana menossa myös Rutger Hauer (Blade Runner), Nick Frost (Shaun of the Dead), Simon Callow (Doctor Who), Eddie Marsan (World's End), Ricky Gervais (Office), Anthony Head (Buffy Vampyyrintappaja). Tämä sarja oli niiiiin hyvä.



perjantai 16. kesäkuuta 2017

John Wick- toimintaelokuvien jumaltaru

Toimintaelokuvien arvioiminen ja arvostaminen on mielenkiintoinen elokuvafaniuden alajuonne. Toimintaleffoja jotka ovat "yksinkertaisia juoneltaan ja tarinaltaan" saatetaan usein ylenkatsoa ja sitä käytetään niitä vastaan kritisisminä. Elokuvan tarinan ollessa yksinkertainen, on lopputulos usein se että elokuva itsessään on yksinkertainen. Hyvät toimintaelokuvat ovat usein hyvin koreografisoituja, juoneltaan uniikkeja ja tarinan suunta saattaa vaihtua kesken kaiken. Terminator 2, Jason Bournet, uudet James Bondit, Tappava Ase ja Matrix ovat usein ne elokuvat jotka löytyvät hyvien toimintaleffojen listasta. 2010-luvulla ollaan tehty mielestäni hyviä toimintaelokuvia lisättäväksi tähän listaan- mukaanlukien oma suosikkielokuvani kautta aikojen Mad Max: Fury Road- mutta myös sellaisia kuten Shane Blackin Nice Guys, Gareth Evansin Raid-leffat sekä tämänpäiväinen puheenaiheeni, John Wick 1 & John Wick Chapter 2. John Wick ei ainoastaan ole oppitunti siitä miten toimintaleffoja kannattaa tehdä, mutta myös esimerkki yhdestä hyvin merkittävästä tekijästä, jota kukaan ei osannut odottaa siltä: oman maailman ja sen mytologian luomisesta.


John Wick- kovan työn tulos


John (Keanu Reeves) on vaimonsa juuri menettänyt mies, joka asuu yksin muistojensa kanssa. Hänen vaimollaan on kuitenkin viimeinen lahja hänelle- pieni koira täyttämään Johnin arkea. Mutta kun venäläisen gangsterin poika Iosef (Alfie Allen) ryöstää tämän auton ja tappaa koiran. Mutta Iosef ei tiennytkään kuka John on. Hän on John Wick, pahamaineisin palkkatappaja koko maassa, joka oli jäänyt eläkkeelle kuolematuottamisesta mentyään naimisiin. Nyt, John käyttää kaikkia taitojaan kostaakseen Iosefille tämän teon, ja samalla hän nousee koko venäläistä mafiaa vastaan.



Rakenteeltaan John Wick on todella simppeli kostotarina- jotain viedään päähenkilöltä, eikä tämä lepää ennen kuin teko on kostettu. On välietappeja, toimintapätkiä, levon hetkiä, pieni twisti ja lopputaistelu sateessa. Kaikki kliseitä toimintaleffoista läpi vuosien, mutta kliseet eivät ole luonnostaan pahoja. "Klisee" on työkalu jota voidaan käyttää niin hyvässä kuin pahassakin, ja John Wick käyttää niitä hyvään tarkoitukseen. Tutut elementit ja tekijät elokuvissa auttavat katsojaa ymmärtämään tilanteen paremmin keskittymään johonkin toiseen elementtiin, kuten dialogiin, musiikkiin, kuvaukseen tai näyttelijätyöhön. Ja kyllä, John Wick on Keanu Reevesin show. Keanu on ehkä Hollywoodin aliarvostetuimpia näyttelijöitä. Kyllä, hän on tehnyt huonoja elokuvia ja hänet ollaan roolitettu täysin vääriin rooleihin, mutta Matrix, Constantine, ja Man of Tai Chi ovat hyviä esimerkkejä joissa Keanu näyttää olevansa hyvä näyttelijä. Hänellä ei ole kovinkaan laaja skaala näyttelijänä, mutta omassa roolissaan hän on aina viihdyttävä. Ja John on Keanun parhaimpia rooleja. Tämän motiivi on täysin ymmärrettävä. Monet tekevät pilkkaa koiran kuoleman aloittamasta tapahtumasarjasta, mutta teknisesti kaikki alkoi Johnin vaimon kuolemasa. Koiran kuolema on vain viimeinen piste, joka ajaa Johnin takaisin vanhaan elämäänsä joka ei anna hänelle rauhaa. Keanu kylmäverisenä ja hieman antisosiaalisenä salamurhaajana jonka yllä leijuu alati uhkaava pilvi toimii, sillä John Wick käyttää näyttelijöiden metatasoa hyväkseen. John on uhkaava koska katsoja yhdistää tämän ulosannin mielessään helposti Neoon, ja tämän kollega Marcus on uhkaava ja pahaenteinen jo pelkästäään siksi, että häntä näyttelee Willem Dafoe. Näyttelijäkaarti on muutenkin huippuluokkaa; Alfie Allen on syntynyt näyttelemään säälittäviä ja inhottavia retkuja, Michael Nyqvist Viggo Tarasofina, Iosefin isänä, on sekä uhkaava että hieman hauska ja Adrianne Palicki tekee hienon roolisuorituksen palkkatappaja Neiti Perkinsinä. Ja tietysti on Ian McShane, jonka rooliin palaamme myöhemmin.



John Wickin toiminta on huippuluokkaa, sillä sitä ovat tekemässä ihmiset jotka ovat alan ammattilaisia. Ohjaaja Chad Stahelski on entinen stunt-näyttelijä ja -koordinaattori, joka työskenteli Keanu Reevesin kanssa Matrixeissa ja on ollut mukana monissa toimintaelokuvissa 2000-luvulla joko stunttina tai toimintaohjaajana. Hän ja näyttelijät ja stuntryhmä tekivät kaikki hulluna töitä ja ottivat riskejä saadakseen John Wickin toiminnan näyttämään uskomattoman hyvältä. Keanu Reeves teki monet stunteistaan itse ja kävi läpi pitkän ja rankan harjoittelujakson johonka kuului jijitsua, aseharjoittelua ja stunttiajamista. Moderneissa toimintaelokuvissa fokus on leikkauksessa ja nopeissa otoissa, John Wick taasen keskittyy näyttelijän kykyyn käyttää aseita pitkissä, yhtenäisissä otoissa. Tämä näkyy varsinkin suuressa klubikohtauksessa. Mutta toiminta on muutakin kuin ampumista ja hakkaamista. Kohtaus jossa John liukuu autollaan satama-alueella jyrkänteen reunalle? Keanu oli itse ratissa, ja siinä oli hengenvaarallinen tilanne täysin mahdollinen. Mutta merkittävin puoli John Wickin toiminnassa on se, että jokainen isku, laukaus, puukotus, törmäys, taklaus ja kuristus TUNTUU. Wick ei ole supermies Arskan tai Syltyn tapaan joka kestää kaiken, eikä hänen vihollisensa ole terminaattoreita. Luodit surmaavat tehokkailla headshoteilla, mutta John myöskin varmistaa että vastustaja on kuollut aina eikä kukaan jää eloon tämän käsittelyn jälkeen. Ensimmäinen toimintakohtaus Johnin kotona esittää tämän hyvin, mutta suuri klubikohtaus on elokuvan upea keskikohta, jossa tilanteen kaoottisuus ei haittaa lainkaan toiminnan ymmärtämistä. Ei tarpeetonta tärinäkameraa, ei pitkitettyä tulitaistelua kahden supersotilaan välillä, vaan selkeää kuvausta ja tarkkaa ja kuolettavaa toimintaa, joka toimii hahmojen kanssa yhdessä. Kohtauksen jälkeen ei kukaan yleisössä enään epäile John Wickin ansaittua mainetta "Baba Yagana". 



Josta pääsemme John Wickin hienoimpaan elementtiin, ja siihen mikä tekee koko elokuvasta niin erilaisen: se luo yhden elokuvan aikana selkeän maailman, jossa sen hahmot elävät paremmin kuin isot franchiset jaetuilla universumeillaan. Ja tämä maailma paljastuu kun John Wick saapuu Continental-hotelliin, jota pyörittää enigmaattinen Winston (Ian McShane). Hetkessä paljastuu kokonainen salamurhaajien maailma, jossa tarkat lait ja tavat määrittelevät elämää ja jossa Winstonin sana on laki. Tätä aiemmin oli suuremman maailman elementit tulleet jo esille Johnin oman historian ja murhapaikkasiivooja Charlien (Dave Patrick Kelly) muodossa. John Wickin maailmassa salamurha ja rikos on työtä, ja sitä työtä tekevät kunnian omaavat miehet ja naiset jotka seuraavat pitkään olemassa olleita sääntöjä, lakeja, traditioita ja jopa seremonioita. Ja kun Neiti Perkins rikkoo näitä lakeja, on se yllättävää niin maailmassa elokuvan sisällä kuin katsojallekkin, sillä tarina on asettanut tällaisen käytöksen pannaan jo aiemmin. Ja Perkins myöskin maksaa teostaan, sillä mitä olisivat lait ja tavat ilman rangaistuksia niiden rikkomisesta? John Wick luo ensimmäisen elokuvan aikana maailman, ja jatko-osa käyttää tätä hyväkseen hienosti. 


John Wick Chapter 2- laaja maailma laajenee


Jatko-osa jatkaa Johnin tarinaa mielenkiintoisesta kulmasta. John on juuri ja juuri parantunut saamastaan kurituksesta viime elokuvan lopussa, kun hänen luokseen saapuu Santino D' Antonio (Riccardo Scamarcio) joka tulee keräämään velkaansa Johnilta. Hän pakottaa Johnin mukaansa salamurhaajien maailman huipulla käytäviin valtapeleihin Italiassa, ja pian Johnin perässä on enemmän tappajia kuin koskaan aiemmin.



Ja näin yksinkertaisella valinnoilla John Wick Chapter 2 ei ainoastaan kerro uutta tarinaa vaan laajentaa omaa maailmaansa uusille ja mielenkiintoisille vesille. Tarina kääntää käytännössä edellisen elokuvan premissin ympäri- Johnin tehtyä iskunsa on loput elokuvasta käytännössä tämän pakomatka armeijalliselta salamurhaajia. Johnin motiivi ei ole enään kosto, vaan halu olla rauhassa. Ja tämä näkyy myös Keanun roolisuorituksesta. Hän ei taaskaan tuhlaa aikaansa mihinkään, ja kun D'Antonio luonnollisesti puukottaa tätä selkään niin ei hän ole yllättynyt, vain lähinnä väsynyt. Ja tämä väsymys kostautuu hänelle ja ajaa hänet vain syvemmälle oman maailmansa vaaroihin. Ja hänelle ei anneta valintoja, vaan ne tehdään hänen puolestaan. D'Antonio tuhoaa Johnilta kodin johonka palata, pakottaa hänet omiin peleihinsä, ajaa hänet sitten karkuun ja Johnin ainoa apu tulee taholta hänen maailmansa ulkopuolelta. Ainoa valinta jonka hän tekee itse itsensä puolesta tuhoaa hänen oman elämänsä.



Ja uudet näyttelijät ovat todella hyviä, joskin kukaan ei vedä yli ihan Nyqvistin tasolle. Cassian (Common) on erittäin hyvä John Wickin eräänlaisena peilikuvana, jonka viileä ulosanti ja uskollisuus toimii joka tasolla. Ruby Rose D'Antonion mykkänä henkivartijana onnistuu luomaan selkeän ja persoonallisen hahmon sanomatta sanaakaan, kiusaten antisosiaalista Johnia omalla röyhkeydellään. Laurence Fishburnen lisäys elokuvaan tuntui aluksi melkein Matrix-vitsiltä mutta tämän hahmo Bowery King on heti ikoninen ja luonnollinen osa tätä maailma. Myös Ian McShane palaa, ja myös tämän italialainen vastine Julies jota näyttelee- I shit you not- Franco Nero. Tähän päälle vielä Peter Stormare, Peter Serafinowicz ja edellisestä leffasta palaava Lance Reddick- John Wick Chapter 2 jatkaa elokuvasarjan vakuuttavaa näyttelijäkaartia hahmoilla jotka ovat vähintään yhtä mielenkiintoisia kuin edeltäjänsä ja osa tuo maailmaan jotain uutta.



Tässä tapauksessa tämä maailma paljastaa oman hierarkiansa heikkouden ja katoavaisuuden. D'Antonio haluaa siskonsa paikan "Korkeassa Pöydässä", rikosmaailman huipulla. Korkean Pöydän jäsenten murhaaminen ei ainoastaan ole äärettömän vaarallista, vaan myös yleisesti mahdotonta. Ja taas kerran tämän maailman säännöt ja traditiot ovat olemassa jotta niiden rikkoutuessa tajuamme maailman toiminnasta jotain. Vaikka Johnin teossa ei ole mitään henkilökohtaista- hän on vain työkalu jota D'Antonio käyttää- ei se sulje pois henkilökohtaisia reaktioita jota tämän teko aiheuttaa ja ajaa taas maailman kaaokseen. Bowery King elää tämän hierarkian ulkopuolella, avoimesti pilkaten tätä maailmaa ja pitää sen siistiä ja sivistynyttä ulkonäköä vain koreiluna- he ovat tappajia, rikollisia ja moraalittomia miehiä, joten miksi he esittävät olevansa parempia kuin muut? Tällaista monitahoisuutta ja monimuotoisuutta tarjoavia toimintaelokuvia ei tule usein, ja kaikki tämä pyörii yhä maailman reunalla reaktioina Johnin tekoihin. Maailma ei ikinä ylitä Johnia, vaan elää tämän kanssa samassa tilassa.



Ja toiminta! John Wick Chapter 2 tuplaa edellisen elokuvan tarjoaman toiminnan, tuoden jotain uutta ja ennennäkemätöntä mukaan. Johnin ja Cassianin hiljainen taistelu metrossa äänenvaimentimilla on samaan aikaan jännitävä ja hauska, Colosseumin katakombeissa käytävä ajojahti on rakennettu paremmin pienessä tilassa kuin useampien elokuvien isot setpiece-kohtaukset Johnin ottaessa aseita aiemmassa kohtauksessa esitellyistä piiloistaan tilanteen muuttuessa alati. Ja kun Johnin perässä on kokonainen palkkatappajien armeija, alkaa uskomaton salamurhayritysten montaasi, jossa John ei ainoastaan kamppaile jokaisen kanssa ollessaan pahasti haavoittunut, mutta myös jälleen todistaa olevansa maineensa veroinen tappaessaan vastustajan lyijykynällä. Ja kaikki tämä toiminta johtaa lopputulokseen, jossa D'Antonio ja John Wick kohtaavat viimeisen kerran- ja elokuva loppuu vahvaan, ahdistavaan ja sydämen tykytyksiä täynnä olevaan loppuun jossa John Wickin maailma muuttuu vainoharhaiseksi painajaiseksi, päättäen elokuvan lohduttomaan epätoivoon. Moni elokuva ei selviydy tällaisesta lopusta, mutta John Wick Chapter 2 tekee tästä taidetta.



Mutta jos olet nähnyt nämä elokuvat, ei tämän pitäisi olla mitään uutta. Sinä näit kaiken tämän jo, tajusit maailman laajuuden ja nautit hyvästä toiminnasta. Mutta John Wick menee vielä pidemmälle, ja tämä taso tekee elokuvista täysin erilaisia ja saa näkemään ne hieman eri lailla. On aika siirtyä hengelliselle tasolle.


Jumalten sota


Käsikirjoittaja Derek Kolstad on käsikirjoituksessaan verrannut Johnin ja gangsteri Viggon hahmoja jumaliin, tarkemmin Kreikan jumaliin. Kun elokuvaa alkaa katsoa tästä näkökulmasta, paljastuu uusi taso joka antaa John Wickille eeppisen ja suorastaan mytologisen tunnelman. Nämä hahmot eivät ole ikinä olleet tavallisia ihmisiä, he ovat jumalia lampaiden joukossa, joidenka teot ja maineet elävät maailman taruissa kuten jumalten ihmeet.

Winston on Zeus, jumalten kuningas joka hallitsee Olymposta jossa jumalat ovat turvassa. Tämän avustajan (Lance Reddick) nimi on käsikirjoituksessa Charon- tuonelan lautturi joka johdattaa elokuvassa asiakkaat Winstonin luokse saatuaan kultarahan.



Viggo Tarasov on Ares, sodan jumala joka hallitsee ihmisten maailmaa aseilla ja miesvoimalla. Iosef on Areksen poika Deimos- pakokauhun ja sekasorron jumala joka ajaa koko maailman sekaisin kutsuessaan Johnin takaisin tahtomattaan heidän maailmaansa.



Neiti Perkins on Viggon palkkaama tappaja, joka metsästää Johnia ja iskee yöaikaan tämän nukkuessa- hän on Artemis, metsästyksen jumalatar.



Marcus on Hades, kuoleman jumala ja Johnin opettaja joka on tarpeeksi taidokas tappaakseen Johnin jos vain haluaisi.



Ja visuaalisuus ja hahmojen luonteet tukevat tätä. Kreikkalaisten tarujen jumalat eivät olleet mitään puhtoisia ja ihanteellisia olentoja, vaan pikkumaisia, ahneita ja ylpeitä olentoja. Tämä selittää hahmojen jokseenkin kummallisia valintoja- Perkins tietää Continentalin säännöistä, mutta hänen ylpeyttään on loukattu, eikä millään ole väliä. Viggo ei vain ammu Johnia koska se olisi tämän alapuolella. Viggon ylpeys ei kestä Johnin teoista nousevaa tahraa, ja tämä ajaa hänet hyökkäämään Johnin kimppuun asioiden jo päätyttyä. Kun Johnin ja Viggon viimeinen taistelu alkaa, lyö salamat taivaalta merkkinä siitä, kenenkä puolella Olympos on. Ja tämä teema jatkuu selkeästi John Wick Chapter 2:ssa, jossa Johnin tehtävää luonnehditaan mahdottomaksi tehtäväksi, joita kreikkalaisissa taruissa riittää. John iskee suoraan jumalten huipulle, ja saa peräänsä samalla jumalten vihan. Ja kuolleet jumalat edellisestä elokuvasta ovat saaneet uudet versionsa: Ruby Rosen näyttelemä mykkä henkivartija on nimeltään Ares, ja Bowery Kingin historia Johnin kanssa antaa hänelle nyt edesmenneen Hadeksen aseman. Ja D'Antonion asema toisena Korkean Pöydän paikan perijänä tekee hänestä Apollon- auringon jumalan jonka sisko on Selene, kuun jumalatar. John Wickin maailmassa nämä uskomattoman vaikutusvaltaiset hahmot pelaavat omia pelejään arkisten ihmisten yläpuolella omien sääntöjensä mukaan, luoden elokuvasarjalle eeppisen ja ajattoman tunnelman joka erottaa sen muista kaltaisistaan.



Ja mitenkä tämä tarina tulee päättymään? John Wick Chapter 2:ssa John rikkoi suuren säännön, kreikkalaisen perinnön xenian eli vieraanvaraisuuden lain. Nyt hän on oman maailmansa ulkopuolella, kaikkien jahtaama. John vannoi tappavansa kaikki jotka tulevat hänen peräänsä. John Wickin lisänimi on Bab Yaga tai boogeyman, mörkö. Hän ei ole jumala, vaan demoni joka on uhka jopa jumalien olemassaololle. Mitä siis on jäljellä paitsi götterdämmerung, jumalten tuho? Onko John Wick Chapter 3 sarjan viimeinen osa, jossa Johnin täytyy mennä Olympokselle ja kaataa jumalien valta, vain että saa elää elämänsä loppuun rauhassa?

Ja jos sinusta tuntuu, että tämä vertaus kreikkalaiseen mytologiaan ja jumalten taisteluihin tuntuu kaukaa haetulta, haluan vain sanoa että en ole ainoa joka on tätä mieltä...

... ja että John Wick jätti elämänsä maailman parhaimpana palkkatappajana naisen vuoksi- jonka nimi oli Helena. 

Atte T

ps. Keanu Reeves aloitti modernin toimintaelokuvien intohimon hitaiden ja tyyliteltyjen mutta epärealististen ampumiskoreografioiden suhteen Matrixissa. John Wick tuhoaa tämän täysin.







torstai 15. kesäkuuta 2017

Atte Arvostaa: Samurai Rauni Reposaarelainen

Olen hyvin tietoinen siitä, kuinka "myöhässä" olen tämän arvostelun kanssa. Samurai Rauni Reposaarelainen oli ensi-illassa 21.10.2016, mutta suhteellisen lyhyen esitysajan ja oman rajoitetun varallisuuteni takia jäi elokuva tuolloin välistä. Tämä on valitettava fakta arvosteluja tehdessäni; en pysty katsomaan jokaista mielenkiintoista elokuvaa vaikka kuinka haluaisin, sillä leffaliput ovat yhä kalliita ja haluan nähdä ne elokuvat ensin jotka kiinnostavat minua.

No tähän on nyt tulossa muutos- kenties sinun avullasi. Tänään on avattu Suomi-Rivendell-Asgardin Patreon-sivu, jonka kautta voit tulla tämän sivuston tukijaksi. Pienelläkin rahamäärällä voit edistää blogin toimintaa, päästä vaikuttamaan sen sisältöön ja jopa päättämään siitä mistä kirjoitan. Sivulla on nyt kolme eri rahamäärää jolla voi auttaa minua tekemään tästä blogista vielä paremman. Haluatko että arvostelen jonkin elokuvan jota en välttämättä muuten arvostelisi, tai tekisin katsauksen johonkin vanhempaan teokseen joka ansaitsisi analyysiä? Tule tukijaksi!

Nyt, asiaan.

Samurai Rauni Reposaarelainen


Elokuva: Rauni (Mika Rättö) on hurja samurai- hän ryöstää, tappaa, polttaa ja raiskaa ympäri Reposaarta vailla häpeää, usein alkoholin avustuksella. Lopulta joku saa tarpeekseen, ja palkkaa ninjan tappamaan tämän. Epäonnistunut murhayritys ajaa kuitenkin Raunin taas raivon valtaan, ja tämä aloittaa verisen matkan etsiäkseen murhan tilaajan- Häpeäkyyneleen.



Tämä ei ole helppo arvio kirjoittaa, sanon sen heti aluksi. Ei sen tähden että elokuva olisi hankala käsitellä sen sisällön arkaluontoisuuden tai monimutkaisen rakenteen takia, vaan koska minulla oli välillä haastavaa tajuta mitä elokuvassa tapahtui. Rauni Reposaarelainen on elokuva jonka kaltaista en ole nähnyt aiemmin, eikä tämä ole negatiivinen kritiikki saatikka sitten välttämättä positiivinenkaan. Näytelmään perustuvan tarinan kirjoittivat Rättö, Sami Sanpäkkilä, Harri Sippola, Tuomas Niskanen ja Tuomas Laurila (kyllä, viisi kirjoittajaa) ja se on sen mukaisesti sekava ja poukkoileva, mutta yhtenäinen sen dialogissa ja tyylissä. Inspiraatioksi on listattu Alejandro Jodorowsky, ja tämän töissä nähty unenomainen ja brutaalin mystinen ilmapiiri on sama joka hallitsee Raunin maailmaa. Mutta myös Akira Kurosawan samurai-westernien tyyli ja asettelu on nähtävillä, varsinkin Sanpäkkilän kuvauksessa ja leikkauksessa joka ansaitsee suurimman kunnianosoituksen. Kohtaukset Reposaaren luonnossa niin kesällä kuin talvellakin ovat huikean näköisiä.



Mika Rättö antaa 100% Jouko Turkka- esiintymisen kuolan valuessa suupielestä ja naaman vääntelehtiessä lähes karikatyyrisen ilmeikkäästi, ja tämä on todella hieno ja voimakas roolisuoritus joka kaappaa joka kerta huomion itselleen, oli kyse sitten juoposta riehumisesta tai afrikan tähden pelaamisesta. Mutta hahmona Rauni on lähinnä halveksuttava. Tämä lienee tarkoituskin, sillä häntä ei kuvata pientä inserttiä lukuunottamatta lainkaan positiivisessa valossa. Hän on myrkyllinen alfauros, himojensa eteenpäin ajama "miekka lapsen käsissä". Ei kestä kauaa tajuta että kyseessä on täysin häiriintynyt hirviö, ja et pääse hänen luotaan pois vaikka kuinka yrität. Raunin varastaessa shown täydellisesti joka kohtauksessa ei muut hahmot jää juurikaan mieleen, joskin nautin itse Satakunnan Ninjain Killan (toiminnassa jo vuodesta 1869) mestari Hatanpäästä (Harri Sippola) ja Raunin Opettaja Mannolan (Jarno Malinen) elämää isommista mutta tyyliltään täysin erilaisista hahmoista.



Kuten sanoin, juonen perusasetelma on suhteellisen simppeli kostotarina, mutta kohtausten sekavuus ja Raunin hahmon fiiliksen vaihtuminen täysin kohtauksesta toiseen tekee koko elokuvasta rikkinäisen. Aluksi kaikki tuntui menevän omalla painollaan eteenpäin, mutta kun toinen toistaan oudompia ja irrallisempia hahmoja ja skenaarioita alkaa tipahtelemaan katsojan syliin. Tätä ei ainakaan helpota lainkaan se, että kuten kaikki suomileffat Raunikin kärsii äänitysongelmasta jossa puhetta on vaikea kuulla, varsinkin hahmojen puhuessa hiljempaa tai mutisten. Rauni Reposaarelainen  on tyyliä ja taidetta ja tunnetta, muttei juurikaan pistä selkeyden tai substanssin varaan. Mutta vaikka sanonkin että tunnetta, on se jokseenkin kaukana tietyistä ihmistunteista. Toki hahmojen maailma on karu, julma ja selkeästi irrallaan mistään todellisuudesta, mutta silti aidot ihmistunteet loistavat välillä poissaolollaan, aivan loppua lukuunottamatta. Myös sen sisältämä brutaalius on mainittava. Rauni tappaa, pahoinpitelee ja raiskaa vailla huolta, ja vaikka hän teoriassa saa rangaistuksen teoistaan, ei se oikeuta kaikkien muiden hahmojen paitsi Raunin elämän ja tunteiden ylikatsomista; hahmot kuten Reetta-Geisha (Reetta Turtiainen) tai Koivurannan tytär (Minna Norrgård) ovat vain satelliittihahmoja, joidenka elämä pyörii Raunin ympärillä heijastaen tätä.



Mainostus kuvailee elokuvaa tragikomediaksi, ja sitä se ei mielestäni ole. En itse nauranut tai edes liiemmin hymyillyt elokuvassa (paitsi ehkä Satakunnan Ninjain Killalle, jonka pitäisi oikeasti olla olemassa) ja elokuva ei lainkaan auttanut tässä asiassa erittäin rajun ja jopa graafisen alun jälkeen. En tiedä mikä Rätön ja käsikirjoittajien konklaavin idea tarinan suhteen on- onko kyseessä tarina todellisesta hirviöstä jonka elämällä on vain yksi loppu, onko kyseessä alfauros-soturikulttimeininkiä raskaasti kritisoiva ja parjaava farssi, pitäisikö Raunin hahmon olla jotenkin sympaattinen (Helsingin Sanomien jutussa Raunin sanottiin olevan "pohjimmiltaan hyvä". En tiedä kuka niin sanoi, mutta suosittelen tarkastamaan hyvä-sanan kuvauksen jostain), onko se vain kuvaus pienten piirien sisäisten konfliktin raadollisuuksista ja niin pois päin. Rauni Reposaarelaisen vahvin valttikortti on sen visuaalisuus, ja japanilaisesta estetiikasta lainatut tekijät istuvat yllättävän hyvin jakkutakkeihin ja wifebeatereihin sekä Reposaaren luonnonmaisemiin. Mitä elokuvalta jäi ottamatta samurailta oli kuitenkin itsehillintä ja kontrolli. Tästä kohtausvaihdosten ja tunnelmamuutoksien sillisalaattista oltaisiin voitu saada elokuvallisempi ottamalla tiukempi katsaus kässäriin ja miettiä kysymyksiä kuten "mitä tarkoitusta tämä palvelee, onko tämän kohtauksen pitkä kesto tärkeää elokuvan kannalta ja tuoko tämä jotain elokuvaan mitä siinä ei jo ollut yllin kyllin". Tällöin lopputulos olisi voinut olla eräänlainen kotimainen versio Ridley Scottin Legendistä, jossa siinäkin on hyvin perus fantasiatarinan pohja mutta sen visuaalisuus ja kauneus tekee siitä muistettavan. Samurai Rauno Reposaarelainen ei ole huono elokuva, mutta sen ongelmat estävät sitä olemasta mikään kovin hyväkään. Visuaalisuus, kuvaus, musiikki ja erinomaiset roolisuoritukset nostavat sen pois ahdistuksen suosta hetkittäin, mutta tarinan köykäisyys ja orjallinen taiteellisen vision seuraaminen elokuvallisuuden sijaan tekee siitä sekavan, epämiellyttävän ja vaikean ymmärtää. Olen kuitenkin iloinen elokuvan olemassaolosta, ja Rauni Reposaarelaisen esimerkki voi innostaa muita tekijöitä avaamaan genre-elokuvien ovet Suomessakin sepposen selälleen. Samurai Rauni Reposaarelainen on hankala elokuva, mutta kunnianhimossaan arvostettava. Kannattaa tsekata.

Atte T








perjantai 9. kesäkuuta 2017

Atte Arvostaa: The Mummy

Muumiot ovat elokuvahirviönä aina kiehtoneet minua. Muumio on käytännössä zombi, mutta joka on todella vahva ja omaa taustatarinan. Joskus muumioilla on taikavoimia, joskus ei. Joskus muumio on traaginen, kirottu hahmo joka ei voi itselleen mitään, joskus ei. Muumioista ei myöskään juurikaan saa tehtyä kovin erilaisia elokuvia: hahmon juuret ovat nyt ja aina olleet Egyptissä ja sen tarustoissa. Ainoa merkittävä poikkeus on Mummy: Tomb of the Dragon Emperor-leffan kiinalainen muumio. Tuosta elokuvasta puheen ollen, vuoden 1999 The Mummy oli itseasiassa aika hyvä elokuva; pulp-henkinen seikkailupätkä Indiana Jonesien ja ensimmäisen Pirates of the Caribbean-elokuvien tyyliin. Mutta tämä oli elokuvasarjan ainoa hyvä osa, ja hyvää muumioelokuvaa ei olla nähty sitemmin.

Eikä muuten nähdä vieläkään.

The Mummy



Elokuva: Muinaisen Egyptin prinsessa Amahnet (Sofia Boutella) koitti sitoa jumala Sethin sielun rakastajaansa, ja näin hallita maailmaa. Hänet pysäytettiin, ja muumioitiin elävältä ja haudattiin salaiseen kammioon kauaksi Egyptistä. Tuhansia vuosia myöhemmin, Nick Morton (Tom Cruise) vahingossa vapauttaa tämän, ja nyt Amahnetin uhka on jälleen maailman yllä.



The Mummy on ensimmäinen osa Universalin uudessa jaetussa elokuvauniversumissa nimeltä DARK UNIVERSE. Tässä elokuvasarjassa pääosassa on Universalin klassiset hirviöhahmot- Dracula, Frankesteinin hirviö, Mustan Laguunin hirviö ja monia muita. Muumion on tarkoitus aloittaa tämä sarja, ja hyvä luoja kuinka vähän minä jo nyt välitän tästä sarjasta. The Mummy on käsittämättömän huono elokuva, ja iso syy tähän on juurikin tässä jaetussa elokuvamaailmassa. Elokuvaa ei kiinnosta sen titulaarinen hirviö eikä Tom Cruise vaan juurikin DARK UNIVERSE. Sen sijaan että se jättäisi laajemman universumin jakamisen elokuvan loppuun tai kehyksiin kuten Marvel Cinematic Universe tekee, The Mummy pysähtyy kuin seinään kertoakseen oman elokuvamaailmansa Shieldistä nimeltä Prodigium. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana kerrotun taustatarinan jälkeen onnistuin arvaamaan sen mihinkä elokuva oli menossa- ja olin oikeassa, lukuunottamatta viimeistä twistiä joka on ehkä hämmentävin antikliimaksi ikinä. Ohjaaja Alex Kurtzman on tässä työssä yhtä keskiverto kuin hän oli käsikirjoittajana, eikä elokuvassa ole mitään uniikkia tai omaa, vaan se on täynnä viittauksia ja ottoja paremmista elokuvista.



Tom Cruise on näyttelijä jonka työstä usein nautin hyvin paljon, ja jopa hänen vihaajiensa täytyy myöntää, että Cruise ei ikinä tee mitään puolella teholla tai löysästi. Herra Intensiivisyys itse ei kuitenkaan pysty pelastamaan tätä elokuvaa tai erittäin ohutta hahmoa joka hänelle on annettu. Nick on sotilas, tai haudanryöstäjä ja kulttuuriaarteiden pelastaja ja varas välillä- elokuva ei anna hänelle selkeää taustaa, motiivia tai syytä siihen  miksi hän varastelee. Aina syy miksi Cruise on mukana tuntuu olevan se, että Cruise on klassinen filmitähti jonka nimi yleensä riittää vetämään väkeä teattereihin, ja se että on joku jollekka elokuva saa selittää Prodigiumista ja hirviöuniversumista. Arkeologi Jenny (Annabelle Wallis) on turha ja hengetön hahmo jopa Tom Cruisen romanttisten vastaparien mittapuulla. Russel Crowe on viihdyttävä yliampuvana Tohtori Jekyllinä, mutta on hieman outoa että Jekyll ja tämän johtama Prodigium saavat paremman taustan ja selvityksen kuin Cruise tai Jenny.



Sofia Boutella on erittäin lupaava kyky, ja tämän roolisuoritukset elokuvissa kuten Kingsmen ja Star Trek Beyond ovat todistaneet Boutellan olevan fyysisenä näyttelijänä ensiluokkainen. Tämän roolitus muumioksi siis oli mielestäni erittäin hyvä idea, ja Boutella onkin erittäin karismaattinen ja uhkaava tässä roolissa, mutta hahmona Amahnet on yksi sekamelska. Alussa hänet näytetäään hyvin hirviömäisenä hahmona, joka murhaa perheensä- mukaanlukien sylilapsen- saadakseen vallan itselleen, mutta myöhemmin hän näyttää surkealta ja häntä kohtaan koitetaan nostaa sympatiaa. Onko hän itse Sethin riivaama, onko hänellä taikakykyjä ja mikä niiden raja? Amahnet ei edes ole elokuvan suurin uhka, vaan hän on pelkkä välikappale Sethin vapautumisen suhteen mikä vähentää ärsyttävästi tämän asemaa elokuvassa. Alussa puhuttiin kuinka Amahnet oltiin pyyhitty historiankirjoista, ja tästäkin oltaisiin voitu saada paljon irti antamalla Amahnetille traagisempi taustatarina ja liittää sitä tämän syyhyn nousta ylös maailmaan. Mutta The Mummy ei näe muutenkaan hyviä ideoita edessään.



The Mummyn suurin synti on ehdottomasti sen hyvissä ideoissa. Muumion design on erikoinen ja uniikki ja Boutella oli erinomainen valinta, tarinan kertominen nykyajassa ja siirtäen tapahtumapaikan Englantiin oli hyvä idea jonka kautta olisi voinut kertoa kolonialismista ja ryöstetyistä kulttuureista ja Russel Crowe toimii sekä Jekyllinä että Hydenä. Mutta The Mummy ei tiedä itsekkään mitä se haluaisi olla. Välillä tuntuu että se haluaa olla hauska pulp-seikkailu vanhojen Muumio-leffojen tyyliin, välillä se tuntuu nykyaikaiselta katastrofielokuvalta ja kevyeltä toimintakauhulta. Mutta koska se ei osaa olla mitään näistä, on The Mummy loppujen lopuksi vain epätasainen, epämiellyttävä ja huonosti rakennettu elokuva. Sen hahmot ja oma tarina ovat sivuutettu ahneuden tieltä, sillä tekijöille tuntuu tärkeämmältä rakentaa DARK UNIVERSEA kuin hahmojaan- kaatuen samaan sudenkuoppaan mihinkä kaikki Marvelin menestystä kopioineet ovat joutuneet. The Mummy on vahva kandidaatti vuoden huonoimpien elokuvien joukkoon, ja jos tänä viikonloppuna haluatte käydä elokuvissa, käykää katsomassa Wonder Woman uudestaan. Tom Cruise-fanien on parempi odottaa seuraavaa Mission Impossible- elokuvaa. Jätä väliin. 

 Atte T

PS. Seth ei ole kuoleman jumala, Kurtzman. Seth on kaaoksen ja aavikon jumala. Egyptiläisten kuoleman jumala oli Osiris, joka oli kaikkea muuta kuin synkkä hahmo. T: mytologianörtti.

PPS. Kumpikohan nappaa Sofia Boutellan ensin, Marvel vai DC? Itse veikkaan DC:tä, sillä Kissanaisella ei ole vielä näyttelijää....


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Jokereiden Mysteeri

Kun DC:n iso uusi Rebirth-projekti käynnistyi, paljastui iso joukko uusia faktoja DC:n sankarien maailmasta. Merkittävimmät pitkällä juoksulla olivat paljastus siitä, että jokin oli muokannut sankarien maailman synkemmäksi, alkuperäinen Kid Flash, oikea nimi Wally West, pääsi vanhasta maailmasta uuteen ja Batman löysi erään tutun pinssin lepakkoluolasta. Mutta samalla paljastui universumin kannalta pienempi, mutta Batmanin suhteen huomattavasti merkittävämpi fakta:

Jokereita on kolme.


Twistinä tämä on....outo, mutta samalla mielenkiintoinen. Mielestäni tämä ei palvele Jokeria hahmona kovinkaan hyvin, mutta ideana se on mielenkiintoinen ja voisi mahdollisesti avata Jokeria hahmona modernissa Batman-mythoksessa. Mutta samaan aikaan en jaksa innostua taas uudesta Jokeri-tarinasta, varsinkin kun Scott Snyder kirjoitti New 52-tarinan aikana aivan liikaa Jokerin täydellisestä ylivoimaisuudesta. Mutta Jokeri on kuitenkin Batmanin suurimpia vihollisia, monien mielestä jopa täydellinen antagonisti yön ritarille. Mutta toisaalta hän on myös todella ylikäytetty. Tänään puhumme hieman....noh, Jokerista, hänen eri esiintymismuodoistaan ja kuinka sekavaa tämän hahmotus on vuosien aikana ollut.

Jokerin juuret

Jokerin loivat Bob Kane, Bill Finger ja kuvittaja Jerry Robinson, joskin hän ei saanut kunniaa tästä työstä aikanaan. Bob Kane oli tunnettu pitkään sarjakuvapiireissä Batmanin ja tämän hahmogallerian tekijäoikeuksien omimisesta, ja Robinson taasen loi kunnioitettavan uran taistellessaan piirtäjien tekijänoikeuksien puolesta. Jokerin esikuva oli näyttelijä Conrad Veidt elokuvassa Man Who Laughs, jossa tämä näytteli  Gwynplaine-nimistä runneltua miestä. Gwynplainen naama oli lopullisesti jäänyt kuvottavan hymyn muotoon, ja sirkukseen liityttyään hän meikkasi naamansa klovniksi. Hahmo syntyi Robinsonin piirtämästä kuvasta, jossa korttipakan jokerikortilla oli Veidtin hahmon hymy. Loppu on historiaa.



Jokerin ensimmäinen esiintyminen oli Detective Comics-lehden numerossa "Batman #1" vuonna 1940. Jo tässä varhaisessa tarinassa Jokerin monet, myöhemmin vakiintuneet luonteenpiirteet ja elementit tulivat tutuiksi: violetti puku, pelikortit, rikosten julkistaminen etukäteen ja vastustajiensa huijaaminen ja hämmentäminen- ja tietysti se kaunis hymy. Jokerin piti kuolla alunperin ensimmäisen tarinansa lopussa, mutta hänet säästettiin ja tarinat Jokerista alkoivat yleistyä. Tämä oli suhteellisen rankkaa aikaa Batmanissa- Jokeri oli Batmanin vihollisista vaarallisimpia ja väkivaltaisempia. Hän tappoi kymmeniä ihmisiä kerralla, syöksi junia raiteiltaan ja tämän rikokset olivat usein sarjamurhaajan tapaan vailla ilmeistä syytä. Tällöin myös Jokerin perinteinen ase, tappava Jokerimyrkky joka jähmettää uhrinsa ilmeet kuolleeseen hymyyn tuli käyttöön ensi kerran. Mutta kaikella oli aikansa, ja kun synkät ja väkivaltaiset supersankaritarinat alkoivat menettää suosiotaan sotavuosina, alkoi Jokerikin muuttua hahmona.



Rikoksen Klovniprinssi 

1943 Bob Kane jätti Batman päälehden siirtyessään sanomalehtiversion pääasialliseksi piirtäjäksi. Hänen tilalleen tuli mies nimeltä Dick Sprang, piirtäjä jonka tyyli tuli määrittelemään koko Batman-mythoksen ulkonäköä. Samalla alkoi myös Batman-tarinoiden keventyminen tyyliltään ja Sprangin uniikki tyyli on osa tätä. 40-luvun alussa meno vielä synkempää: Hullu Hatuntekijä surmasi ensimmäisessä tarinassaan porukkaa kirveellä! Mutta varsinkin 50-luvulle siirryttäessä oli Jokerin ja muiden konnien rikokset enemmän pankkiryöstöjen ja vandalismin suuntaan murhista ja muusta synkästä. Jokeri sai jokerimobiilinsa, joukon pellejä apureikseen ja tämän rikokset muuttuivat enemmän kiusanteoksi ja pilaluksi. 



Sitten tuli tietysti Batmanin historian kannalta merkittävin vuosi- 1966, vuosi jolloin Batman-televisiosarja alkoi. Monet välillä ylenkatsovat tätä sarjaa yhä sen koomisuuden ja hilpeän ilmapiirin vuoksi, mutta itse rakastan sitä. Ja sen painoarvoa Batmanin merkitykselle popkulttuurissa ja Batman rikollisten suosioon ei voi ylenkatsoa. Jokeria näytteli legendaarinen Cesar Romero, ja tämän Jokeri seurasi paljolti aikakautensa mallia- vitsejä, nauramista ja hauskoja rikoksia. Romeron nauru Jokerina oli kuitenkin se mikä jätti muiston monille hahmosta mieleen. Sekä tietysti Romeron kuuluisat viikset, joita hän ei antanut leikata pois ja ne näkyvät paksun ihomaalinkin alta. Mutta tämä kepeämpi ja hauskempi aika Jokerin uralla oli loppumaisillaan: 30 vuotta hän oli pelleillyt ja pilaillut, mutta 70-luku muutti kaiken.


Jokerin paluu

1973 Neal Adams ja Dennis O'Neal toivat Jokerin takaisin tarinassaan "The Joker's Five- Way Revenge", oltuaan aluksi neljä vuotta poissa Batman-tarinoista. Jokeri karkaa mielisairaalasta, ja saa tietää että joku hänen vanhoista apulaisistaan oli ilmiantanut hänet poliisille ja Batmanille. Hän ei kuitenkaan tiedä kuka, joten hän päättää tappaa heidät kaikki yksi kerrallaan. Tämä Jokeri muistutti paljon 40-luvun hahmoa, ja fokuksessa tarinassa oli Jokerin ja Batmanin välinen mielten taistelu. Jokeri ei ollut tappanut ketään vuosikymmeniin, ja nyt hän aloitti tappamalla toverinsa, ja tämä oli vasta esimakua tulevasta. Ei kestänyt enään kauaa kun Batmanin ja Jokerin väliset taistelut muuttuivat henkilökohtaisiksi.



Kaikki kulminoitui lopulta 80-luvun lopussa kahteen tarinaan, jotka lopullisesti jättivät kuvan Jokerista, joka ei ainoastaan ollut vaarallinen hullu, mutta myös Batmanin suhteen hyvin henkilökohtainen paha. Jim Starlin ja Jim Aparon tarina Kuolema Kulkee Suvussa alkoi suhteellisen kevyenä tarinana Batmanista jahtaamassa Jokeria lähi-idässä ja Jason Toddin kadonneen äidin löytymisestä...mutta päättyi Robinin kuolemaan Jokerin käsissä. Jokeri jatkoi tätä sarjaa myöhemmin Alan Mooren ja Brian Bollandin kuuluisassa tarinassa Tappava Pila. Jokeri ampuu Barbara Gordonia vatsaan, halvaannuttaen tämän ja lopettaen Batgirlin uran seinään. Tästä ei ollut enään paluuta, ja Jokeri oli nyt astunut moraalisen horisontin tuolle puolelle.

Tämä on yhä yksiä ahdistavimpia sivuja ikinä.


Moderni Jokeri- Status Quo on hullu


Jokerin tulevaisuus oli nyt sinetöity. Hän oli yhä hauska pelleilijä, mutta nämä pilat päättyivät yhä useammin viattomien kuolemaan- lukumäärät alati nousten. 90-luvulla Batman the Animated Series tuotti kenties parhaimman version Jokerista ikinä, yhdistäen tämän 60-luvun hilpeyden ja arvaamattomuuden modernin Jokerin vaarallisuuteen ja persoonaan. Mark Hamill on se ääni mitä sukupolvellinen Batman-faneja kuulee sarjakuvia lukiessaan. Monet näyttelijät ja ääninäyttelijät ovat tuoneet hienoja versioita Jokerista, mutta Hamillin roolisuoritus on virstanpylväs koko hahmon historiassa.



2000-luvulla Jokerin rikosten väkivaltaisuus jatkoi kasvamistaan. Murhattujen lukumäärät kasvoivat, Jokerista tuli kammottava painajainen kaikkien DC-universumin ihmisten elämässä ja hän alkoi eristäytyä koko muusta Batman-vihollisten maailmasta. Greg Ruckan ja Ed Brubakerin  Gotham City Central esitteli modernin Jokerin moderniin maailmaan: Näennäisen järjettömiä murhia kiväärillä, pommi-iskuja kauppakeskuksiin ja videoita poliiseille. Tämä synkkä realismi kulminoitui Brian Azzarellon Jokeri- tarinaan, jossa kaikki värit ja huumori oli poissa, jäljellä oli vain hekottava hullu tappaja. 



Mutta 2000-luvun merkittävin Jokeri-tarina oli kuitenkin Christopher Nolanin ohjaama Dark Knight, supersankarielokuvien suurimpia menestystarinoita. Heath Ledgerin upea roolisuoritus Jokerina antoi monille ultimaalisen version hahmosta. Hän on hullu, mutta hänen suunnitelmissaan on järkeä. Hän on hauska kun haluaa, mutta myös karmiva. Realistinen, mutta myös uskollinen hahmon juurille. Jokeri ei ollut pelkästään vihollinen Batmanille taisteltavaksi, vaan hengellinen vastakappale. Dark Knightin taistelu ei ole taistelu materiasta tai maailman herruudesta, vaan Gothamin sielusta. Jokerin hahmoa, tarkoitusta Batmanin vihollisena ja tavoitteita on harvoin tuotu ruudulle näin hyvin, ja tämä on jättänyt ylittämättömän kuilun muille Jokerin näyttelijöille tulevaisuudessa.



Ja kuten aiemmin mainitsin, New 52 vei Jokerin äärimmilleen. Hän ei enään ollut vain Batmanin vaarallisin vihollinen, vaan eksistentiaalinen kauhu Gothamin asukkaille. Scott Snyderin käsissä Jokeri oli hullumpi kuin koskaan, mutta hänen rikoksensa oltiin nyt tiivistetty vain henkilökohtaisiin hyökkäyksiin Batmania kohtaan. Hänen tarinansa Death of the Family toi naamansa irtileikanneet Jokerin takaisin voimalla, ja Endgame-tarinassa Jokeri nostettiin voimatasoltaa typerryttävän korkealle- tämä onnistui ajamaan jopa Teräsmiehen ja Ihmenaisen hulluteen myrkyillään ja oli käytännössä kuolematon. Nyt, Jokereita on kolme ja hahmon tulevaisuus on mysteeri niin Batmanille kuin lukijoillekkin.

Jokeri- superrikollisten mustetesti


Jokeri on terrorisoinut Batmania nyt yli 70 vuotta. Miksi Jokeri juuri on noussut Batmanin suurimmaksi viholliseksi? Miksei Kaksinaama, R'as Al Ghul, Arvuuttaja, Pingviini tai Variksenpelätin? Kaikki he ovat olleet Batmanin vihollisia vuosia, iskeneet lähelle kovaa ja ovat Jokerin tapaan synkkiä peilikuvia Batmanista. Kaksinaamalla on vielä suorempi suhde Batmaniin kuin Jokerilla, sillä Harvey Dent oli Brucen parhaimpia ystäviä ennen arpeutumistaan. Miksi Jokeri on niin suosittu? Minulla on teorioita.

1. Jokeri on "siisti" ja oikeassa: Kyllähän me kaikki tästä tiedämme. Jokeri on siisti koska hän on siistin näköinen, hänen tekojaan ei ohjaa järki vaan hulluus ja hän tekee siistejä rikoksia. Tähän liittyy myös tietyt teemat ja ajatukset liittyen Harley Quinniin, mutta se on sellainen säkki jota en tässä tekstissä avaa. Olette saattaneet joskus nähdä meemin jossa lukee: "Lapsuus on sitä kun ihailee Batmania, aikuisuus sitä että Jokeri tekee enemmän järkeä." Tämä lausee saa minut aina todella ärtyneeksi. Jokerin postmodernin nihilismin ja vaatekauppa-anarkismin ihannointi on aina hämmentänyt minua. Miksi kukaan ihailisi Jokeria, tai ajattelee että tämä on oikeassa? Tämä varsinkin on yleistynyt Dark Knightin jälkeen, ja tämä on ymmärrettävää. Jokerin ajatukset esitetään suhteellisen selkeästi ja Ledgerin roolisuoritus saa katsojan kuuntelemaan tämän joka sanaa. Ja Dark Knightin suhteellisen synkkä loppu vahvistaa tätä ajatuste yhä enemmän. Mutta Batmanin sanoin: "tämä kaupunki juuri todisti sinulle, että se on täynnä hyviä ihmisiä, valmiita uskomaan oikeuteen." Jokeri voittaa, mutta vain koska Batman tekee uhrauksen jota muu kuin hyvä ihminen ei voisi tehdä. Tämä ajatus Jokerin siisteydestä näkyy sen tislattuna muotona Suicide Squadissa,  jossa tämän modernisaatio oltiin viety huippuunsa, ja hänestä huokui tuotantotiimin halu tehdä Jokerista cool ja edgy.



2. Jokeri on viihdyttävä: Jokeri, parhaimmillaan kirjoitettuna, on todella viihdyttävä sarjakuvahahmo. Hän ei ota itseään tai rikollista uraansa tai vihollistaan tosissaan, hän kertoo vitsejä jotka vaihtelevat kepeistä puujalkavitseistä mustaan huumoriin rankoistakin asioista. Paras Jokeri-tarina on samaan aikaan synkkä, mutta ei ikinä ahdistava koska Jokeri on sisäänrakennettu keventämisen väline. Batman: The Brave and the Bold- animaatiosarjan jaksossa Emperor Joker! Jokeri saa voiman muokata todellisuutta, ja hän käyttää tätä tappaakseen Batmanin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan- toinen toistaan koomisimmilla tavoilla ja se on huikea pätkä. Kuolema Kulkee Suvussa muistetaan Jason Toddin brutaalista murhasta, mutta se on myös naurettava tarina Jokerin yrityksestä myydä varastamansa ydinohjus terroristeille lähi-idässä, ja johtaa lopulta siihen että Jokerista tehdää IRANIN SUURLÄHETTILÄS.

Oof, this has not aged well.


3. Jokeri on täydellinen antagonisti Batmanille: Tätä olemme käyneetkin jo läpi, mutta Jokeri on kieltämättä täydellinen vihollinen Batmanille. Hän on Moriarty tämän Sherlockille, Loki tämän Thorille. Jokeri on vastakohta Batmanille kaikin tavoin: värikäs tämän mustanpuhuvaan ulkonäköön, hauska ja iloinen Batmanin vakavuudelle ja melankolialle. Batmanilla on sääntöjä joita hän ei ikinä riko, Jokerilla ei ole sääntöjä. Ja kaikkein tärkeintä- heidän tavoitteensa ovat ristiriidassa. Batman taistelee rikollisuutta vastaan, tarkoituksenaan olla symboli ja esimerkki siitä että ihmiset voivat olla parempia. Jokeri on olemassa ollakseen Batmania vastaan. Hän lisää rikosten määrää, hän ajaa ihmisiä hulluuteen ja koittaa todistaa kuinka kaikki ovat sisimmissään valmiita valumaan hulluuteen. Molemmilla oli yksi huono päivä joka muutti heidän elämänsä, mutta siirsi heidät täysin eri urille.



Sarjakuvien suurvelho Grant Morrisonin loistavassa Batman-tarinassa Arkham Asylum: A Serious House on a Serious Earth Jokeri on tietysti merkittävä osa koko tapahtumasarjaa. Morrison antaa tarinassa kuitenkin hyvin mielenkiintoisen teorian Jokerin luonteesta. Jokerin epäillään edustavan uudenlaista "super-hulluutta": hän luo itsensä uudestaan joka päivä. Tänään hän sanoo hulluutensa johtuvan siitä, että hän on voodo-jumala Papa Gheden riivaama. Tämä tähden hänellä ei ole yhtä selkeää taustaa tai yhtenevää luonteenpiirrettä. Tämän tähden hän on psykoottinen hullu toisessa tarinassa, vitsaileva anarkisti toisessa. Morrison koitti tämän avulla luoda jonkinlaista selitystä Jokerin vaihtelevalle hahmolle, ja tämä on näkynyt Morrison kirjoituksissa. Hänen kynänsä alla Jokeri on ollut arvaamaton sarjamurhaaja, runollinen pilalija ja Saatanan kaltainen korruptoiva voima.


Jokeri on hahmona täysin uniikki, sillä häntä voi käyttää eri lailla joka tarinassa, ja jokainen versio on yhtä oikea. Hän on mustestesti niin kirjoittajalle kuin lukijallekkin- kukin näkee Jokerissa mitä näkee, ja tämä on luultavasti oikea versio. Hänestä voi kirjoittaa tarinoita käytännössä loputtomiin. Viimeisen kymmenen vuoden sisässä on ollut kymmeniä erilaisia versioita Jokerista, ja jokaisella niistä on faneja.

Kolmen Jokerin Mysteeri       



Mitä kolme Jokeria voi siis tarkoittaa? Onko tämä Geoff Johnsin uusi tapa selittää Jokerin vaihtelevat hahmoprofiili? Tämä vaikuttaa siltä, sillä Batmanin mietiskellessä tapausta on ruudulla kolme versiota Jokerista: Dick Sprangin Jokeri 50-luvulta, Alan Mooren Jokeri Tappavasta Pilasta ja Scott Snyderin Jokeri New 52:sta. Tämä sitoisi yhteen Jokerin merkittävimmät ja erilaisimmat versiot ja voisi antaa jonkinlaisen uuden selityksen hahmon luonteemuutoksille. Onko kyseessä kolme Jokeria fyysisesti vai kolme eri luonteenpiirrettä, jotka taistelevat kontrollista tämän pään sisällä? Mitä tämä tarkoittaa Jokerin tulevaisuuden suhteen?

Jokerin teema tuntuu nykyään olevan lähinnä se, että hän on hullu joka on klovnin näköinen. Kirjoittajat ovat unohtaneet tai sivuuttaneet tämän alkuperäisen teeman: Jokerikortti. Mitä Jokeri sanoikaan ensimmäisessä esiintymisessään....


Epäilen, että kyseessä on korttitemppu. Me näemme kolme korttia, ja me kiinnitämme huomiota siihen minkä näemme, emme neljänteen Jokeriin (korttipakassa on vaihdellen 1-6 Jokeria, useimmiten 3). Mikä tämä neljäs Jokeri sitten on? Millainen on se versio mitä emme näe? Morrisonin superhullu? 40-luvun gangsteri? Elokuvaversion sarjisadaptaatio? Ensimmäisen kuvan etualalla oleva Jokeri näyttää hieman Arkham-pelisarjan Jokerilta, joka itsessään oli eräänlainen kiteytetty versio hahmon monista muodoista. Onko tämä vihje Jokerin jonkinlaisesta "selkeytymisestä" hahmona? Onko tämä kaikki vain kusetusta, jossa Jokeri on onnistunut huijaamaan jopa kaikkitietävää Möebius-tuolia? Onko yksi näistä Jokereista oikea Jokeri? Onko Jokereita kolme, ja Batmanin tietäessä tämän nimen, tullaanko sitä paljastamaan? Onko se jokin tuttu? Onko hän Batman vanhempien murhaaja, Gothamilaisen gangsterin kakkosmies, virkailija joka menetti järkensä yhteiskunnan rattaissa, koomikko joka ajautui vääriin piireihin, sotaveteraani joka näki maailman todellisen luonnon yhteiskunnan hylätessä tämän vai paholainen tyhjyydestä, joka ei ikinä katoa Batmanin elämästä?

Kun kyse on Jokerista, kaikki on mahdollista.

Atte T